Monday - "come back"

Minulla on ollut aika hankalaa välillä ruuan kanssa. Tiedän et mun pitäis välillä syyä ja syönkin, mutta se ahdistaa. Yhteenvaiheeseen en pystynyt/voinut/jaksanut valmistaa mitään ruokaa. Joten mun oli pakko syödä jotain valmista. Tyyliin leipiä tai vastaavaa. Just ja just jaksoin hakea ruisleipää. Mua ahdisti ja ahdistaa usein edelleenkin syödä ja syömisen jälkeen tulee ihan hirveä olo.

Joskus päätä rupeaa särkemään kun lasken kaloreita. En tee sitä kovinkaan usein, mutta silti. Kuten äsken. Särystä puheenollen minua on melkein päivittäin särkenyt päätä. Melkein migreenin omaisesti. Se ei ole kovin kivaa.

Pari päivää oli todella rankkoja. Mun mahaan sattui tosi ilkeästi ja tuntui että kaikki mitä syön tulee ulos. Sen siitä saa kun henkinen paha olo kerrankin nousee niin korkealle että se vaikuttaa fyysisesti. Oli tosi vaikea syödä mitään, enkä oikein edes halunnut.

Paino oli eilen illalla tippunut 0.5kg. Tänä aamuna se oli tippunut lisää. Yhteensä siis periaatteessa 1.1kg.
Uskon kuitenkin että maanantain aikaisilla syömisillä en sitä ole niin alhaalla saanut pidettyä. Mutta katsotaan.

Kamala nälkä, väsyttää ja kello on jo puoli 5. Pitää tehdä vielä liikkeet ja punnita itseni ja vaikka mitä. Paikkoja kolottaa. Polvet ja selkä eivät tahdo tehdä hiljaista yhteistyötä, niiden täytyy osoittaa etteivät tykkää minusta.
Ja olen polttanut tänäänkin aivan liikaa.

Lisää taas mm. minun joulusta myöhemmin tänään tai seuraavana yönä.

Paino tippui tossa pari päivää sitten 700g eikä ole liikahtanut siitä mihinkään.
Inhottaa.
Pudotus suunnitelmani jonka loin pariksi seuraavaksi viikoksi ei ole toiminut. Paino ei tipu. Mutta ei onneksi nousekkaan. Tahdon sen tippuvan. Nopeasti.
Kahdessa viikossa taisin suunnitella liian nopean pudotuksen. Semmoisen jota en voi saada toimimaan. Ei reilu 3kg kahdessa viikossa pitäisi olla niin hankalaa.
Ahdistavaa.
Ihanaa tekstailla taas ihanan ystävän kanssa päivttäin. Se jotenkin antaa kaiketi vähän voimaa. Kun niin moni asia painaa päätä.

Pärjäilkää ihmiset.
Me selvitään tästä kyllä.
Kukaan ei meitä voita, kukaan ei voi meitä kukistaa tai sortaa.
Me jaksetaan.

Miten kauan jaksatkaan muistuttaa itsestäsi?!

Eilen, 27.11, oli isän synttärit.
Se päivä ei enää oikein ole juhlallinen, ei ainakaan minun sisälläni.
3 vuotta sitten, samana päivänä ukkini, isän isä, joutui viimeisen kerran sairaalaan. Hän kuoli samana vuonna 20.12. Sinä vuonna mummo oli meillä joulun ja minä lähdin toisen mummoni luokse jouluksi.
2 vuotta sitten, samana päivänä minä menin osastolle. En koskaan unohda sitä päivää. Ja vuosi sitten istuin vain kaupungissa kyseisenä päivänä. Minun piti mennä kouluun, mutten millään pystynyt. Päässäni ei liikkunut mitään. Istuin vain kuunnelleen tuskaani. En voinut uskoa että olin vielä elossa vaikka olin päättänyt kuolla aikalailla heti osastolta pääsemisen jälkeen.
Tänä vuonna tuo päivä ei satu niin paljon, mutta en edelleenkään ole kunnossa. Olen kaiketi uppoamassa taas. En kestä sitä. En voi antaa itseni päästää irti vaikka kuinka tuntuu etten jaksa. En halua taas olla se joka ei pärjää missään. Se joka on koko ajan pohjalla. En taas jaksaisi erkaantua elämästä. En halua menettää koiraani tämän takia. Yritän ja yritän.

Söin tänään ekan kerran vasta kymmenen aikaan. Nousin sängystä ja menin pariksi tunniksi ammeeseen. Aika vain kului ja kului. En syö paljoa, mutten liiku paljoa. Ja inhoan sitä kun en laihdu. Oksetan itseäni. Saan ahdistuskohtauksia vartaloni takia. Varsinkin jos jokin on liian kireästi vatsan kohdalla. Ällöttävää.
Tekis mieli kauheesti mennä heti tekemään kanasalaattia. Kauhee jokseenki hyvännälkä. Toisaalta jos tekis sitä sen vois laittaa pieniin osiin sen lopun jos kämppiskin söis. Voitas samalla kattoo leffaa. Oli pakko ostaa "Vuosi nuoruudestani", se on niiin ihana! Mut sit en kyl tahtos kaloreita siit vedellä. Mörh. Vois tosin taas kunnon lääkeannoksen vetää. Laihislääkkeitä riittänee viel aika pitkäks aikaa. Ne toiset pirulaiset on vaan vitun pahanmakusia, niitä pitäs ottaa muutenki monta ja maksaa ihan sairaasti.
Kohta on joulukuu. Helvetti. Inhoon joulua. Ja uutta vuotta. Jo nyt ihan krampissa.

...eikä mikään ole muuttunut.

Toinen blogi; 12.4.09.
{"Koirakin selviää kyllä ilman minua. Sen sisko hoitaa kyllä. Jos ei niin se viedään piikille. Siitähän äiti jo muutenkin puhui. Inhoanhan muka koiraani niin paljon. Ihan kun en sitä olisi viimein oppinut rakastamaan. Ihan kun ei sekin sattuisi ja loukkaisi kun sen äiti sanot. Kun moitit. Kun katsot sillä ilmeellä, se pettymys silmistäsi kajoaa minuun. En pysty katsomaan sinun etten alkaisi itkeä. Et tiedäkään miten pahasti minua loukkaat, äiti. Et tiedäkkään miten paljon se minuun ahdistusta lisää. Miten paljon tahtoisin olla taas auttavaisempi. Jaksaa tehdä, miellyttää. Olla se pienen pieneltä ihanalta tyttöseltä vaikuttava henkilö joka teki ja teki, pyytämättä mitään vastineeksi. Ilman kiitosta, ilman kunniaa, iloisin silmin hän painoi päänsä tyynyyn sanoen hiljaa sanat “ehkä ensi kerralla huomaat, ehkä ensi kerralla.”}

26.11
Äiti istui keittiössä. Luin tämän uudestaan ja uudestaan mielessäni istuessani tässä olohuoneen sohvalla. Tietokone niin polvia vasten ettei naamaani näe. Kyyneleet kirposivat taas silmiini aivan kuten jo niin monta kertaa tämän yön aikana. Halusin juosta äidin eteen samaan aikaan kun hän söi aamupalaa. Itkien huutaa hänelle. "Et ole muuttunut. Mikään ei ole muuttunut. Miksei mikään muutu vaikka kuinka yritän puhua? Etkö tunne kyyneleideni reittejä jo? Etkö näe missä ne ovat menneet? Etkö näe että tapatte minua edelleen?! En voi parantua ennen kuin jokin muuttuu. Mutta tiedätkös... tiedän ettei mikään koskaan muutu. Ei ennen kuin kuolen. Tajuatko? Minä en enää jaksa!"
Enhän minä tietenkään mihinkään mennyt. Painoin vain kyyneleitä takaisin sisälle jottein minun jo muutenkin kyyneleistä turvonnut ihoni paljastaisi minua. Mutta kukapa sitä huomaisi. Äiti on ainoa joka siihen pystyisi, muttei aamukiireiltään ehdi minua oikein huomioimaan. Isä ja veli... eivät he huomaa mitään.

Sisällä palaa palo tällä hetkellä. Tahdon pois täältä. Tahdoin pois tästä talosta. Vien koirani pois kunhan vain ehdin. Enkä jätä mitään jälkeeni. Olen liian rikki kestääkseni kaikkea sitä entistä mikä minut on rikkonut. Voiko kukaan edes arvata kuinka minuun sattuu? Ja kuinka joudun pidättelemään itkuani? Kuinka vain haluaisin rojahtaa jaloiltani maahan ja itkeä, kuten joskus aijemmin? Mutten voi... Kaikki on kotona. Ja pikkukoirat kaipaavat jo huomiota, eikä äitiä ole lähimailla...

Näin minä sain taas arven sisälleni.

Että voipi olla taas niin tiukkaa yrittää pysyä järjissään kun tänne kotia taas eksyin.

Täällä rupeaa kovin kaipaamaan takaisin oman kämpän rauhaan. Kyllä täällä aina huomaa miksi lähti pois. Varsinkin kun sisko on täällä. Se ja sama mitä teen, miten teen, milloin teen ja missä teen, kaikki on aina väärin. Joku mättää aina. Tottakai olen täysi idiootti, eikös? Semmoisen kuvan minä täällä saan. Olen vain tien tukkeena, pilaamassa ilmapiiriä, häiritsemässä ja ärsyttämässä kaikkia. Eihän minulla ole väliä. Ei minun sanomisillani, tarpeillani tai tunteillani. Minua tarttetaan vain omantunnon pönkittämiseen, kaveriksi ja osittaiseksi maksajaksi kaupungiin, karkkien ja uusien leffojen tuojaksi, siivoajaksi, pentujen vahtijaksi ja kiukun purkamisen kohteeksi. On se niin kivaa. Ja jos yritän pyristellä vastaan saan vain nasevia vanoja ja lausahduksia. Eikä kukaan näe kuinka silmäni kostuvat kun he kääntävät selkänsä. Kuinka minuun sattuu.
Ihan kuin minulta haluttaisiin viedä kaikki. Kaikki mitä minä olen. Kaikki minkä eteen teen töitä. Sama se mitä minä tunnen tai miten voin kuhan muitten arki sujuu. Sittenpähän näätte kun minä sairastun kunnolla, kun minä kuolen. Sittenpähän näette. Sittenpähän näette kun nousen teidän yläpuolellenne taka vasemmalta toteuttaen unelmani ja kadoten sen myöten teidän maailmasta. Sittenpähän te saatte kokea miten te tunnutte olevan tukahdutettuja kun minä elän unelmaani maailman toisella puolen ottamatta teihin minkäänlaista yhteyttä. Kummin vaan tapahtuu, minä en jaksa tämmöistä kauaa.
En jaksa sitä että aina, aina se menee niin. Miksi en enää opi? Miksi en opi lopettamaan tätä itseni rääkkäämistä? Voisimpa vaan kylmettää itseni ja unohtaa menneen niin ettei minun tarvitsisi enää tänne tulla.

Tänään ja eilen

Eilen muutenkin tullut syötyä kaikenlaista moskaa. En edes halua kirjoittaa niistä koska se rupeaa oksettamaan minua. Ja kuten huomata saattaa, en nuku tänäkään yönä. Enkä aijo aamullakaan torkahtaa. On minulle tärkeää että ehdin 13.05 alkavaan ROT:iin jotta saan tasan tarkkaan tietää koska minä olen rokotusvuorossa ja koska minulle tärkeitä esitelmiä ja matkoja tapahtuu. En muuten menisi, ellen tietäisi jo jokseenkin mitä tämän kertaisessa tapaamisessa kerrotaan. Käyn kouluakin vain tunnin viikossa. Olen sielläkin ollut vain 1/3. Kerran olin ja kahdesti en.

Miksi?

Ahdistaa miten jotkut muut ovat niin päättäväisiä ja heiltä paino putoaa nopeammin. Inhottaa kun mitään ei minun kohdallani taas tapahdu. Se ahdistaa tosi kovasti. Yritän ja yritän ja yritän. Muttei mitään tapahdu. Miksi tämä on niin hankalaa? Miksen voi laihtua?!
Tiedän etten pidä itsestäni koskaan kokonaan. Oksetan itseäni aina. Mutta kun edes laihtuisin... Se olisi se yksi asia mitä tahtoisin.

Today was a day like that again..

Oishan tää päivä voinu mennä ihan hyvinki, ja osaltaan se menikin. Vaikka asioita tapahtuu nii en jotenkin vaan saa päiviä tuntumaan perseelleen menneiltä koska kaikki päivät on muutenki aika samanlaisia. Ja päivät menee muutenkin niin pahasti mulla päässä sekasin että juuh. Täytyy oikein miettiä nytkin et saanko päivän tapahtumat koottua oikein. Tuntuu et yks päivä kestää puol vuotta. Siis silleen et seuraavana päivänä en muista oikein oliks se päivä eilen vai onko siitä jo pari päivää kun jotain tapahtu.

Mutta siis joo. Asiaan ennen kun nukahan tänne ruudun taakse.

Mun piti periaatteessa valvoa koko yö kun muutenki meni pitkäks. No sit jossain vaihees aamusta nukahin. Mulla oli kännykkäkin herättämässä. Jostain kumman syystä sammutin sen herätyksen sit kun se soi ja en noussu. Hahvahduin vähän ennen kun äiti soitti että tulevat hakemaan mut. Olin silleen et hitto, taasko mulle kävi näin. Mun piti käydä suihkus ja laittaa hiukset kivasti, mitä en o aikoihin tehny. Odottelin sitten pihalla jonkin aikaa. Ei meinannut heitä kuulua. Soittelinkin. Minulla oli platformit taas jalassa. Pohdin siinä odotellessa että oliko kovinkaan järkevä ratkaisu laittaa niitä vain näyttääkseen muka joltain ja pitemmältä ja vain koska en niitäkään ole aikoihin pitänyt.
Kaupungissa sitten puoliks juostiin joka paikkaan. Rintakehä tuntui painavan kamalasti. Olin koko ajan varuillani että jaksankohan sittenkään. Onneksi mukana oli jo monta kuukautta kipeänä ollut siskoni. Hän paljasti enemmän merkkejä ettei jaksa. Äiti kyllä huolehti hänen jaksamisestaan. Äiti olisi halunnut mennä ekaksi kahville ja minä taas kauppaan hakemaan juotavaa ja miniluumutomaatteja leffaa varten. Juotavaa oli pakko saada, oli jo niin nälkä ja heikko olo. Pepsi Maxilla sekin hoitui.
Leffan alkaessa mua ahisti jotenkin tosi pahasti. Olisin vaan halunnut pois sieltä. Sitä paitsi äiti yritti leffan aikana tarjota karkkejaan mulle. Jossain vaiheessa katoin sinneppäin 3Dlasit päässä todella ärtyneenoloisena, sen ruumiinkielikin kertoi. Inhotti moinen. Yrittää saada mut sortumaan. Eihän hän oikeasti kaikkea tiedä. Ei oikeastaan mitään. Varmasti hän kyllä paljon arvaa. Ja hyväähän hän vaan yritti.
No sitten jossain vaiheessa tässä lasten leffassa tuli kohta jossa oli koiria ja ja niille tapahtu kaikenlaista ikävääkin. Ja minulleppa tulee kauhee tippa linssiin ja meinaan ruveta itkemään. Sain jotenkin taas hillittyä itseni. En todellakaan itke julkisella paikalla, sikäli että kauheasti tällä hetkellä muutenkaan itkisin.
Kun sieltä lähettiin pois mentiin tietty heidän tapojensa mukaan 'shoppaamaan'. Kun äiti oli nostamassa rahaa päätin sanoa että lähden takas kämpille. Olisin ihan hyvin voinut mennä kotiakkin, mutta en tiedä kauan he olisivat siellä vielä luuhanneet ja olisin joutunut syömään.

Tänään olen kämpillä syönyt yhden kulhollisen sijaan KAKSI kulhollista makaroonilaatikkoa jonka toin pari päivää sitten kalakeiton kanssa kotoa. Ja yhden vaalean leivän jonka päällä oli kaksi siivua kalkkunaleikkelettä ja salaattia. Ja juonut Pepsi Maxi pulloni loppuun ja lisäksi omenamehua. Tästä kaikesta tullut tosi paha olo jotenkin.

Mutta nyt ehkäpä nukkumaan. Pitäis kai jotain vielä tehdä tänään ja olisi kai silloin hyvä olla hereillä.

Joku toinen ei sitä kestäisi. Sinun on pakko. Et voi vallata jonkun toisen elämää ja jättää muita kärsimään omasi kanssa.

Taas on hirveen pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin. Asiaahan on ja paljon loppujen lopuks tapahtuu vaikkei se usein siltä tunnukkaan.

Kuuntelen yhtä biisiä jota kuuntelin aika kauan aikaa sitten. Etenkin sillon kun synkistelin itseäni alemmas mielialan osalta jotta pystysin viiltämään. Siitä on tosiaan kauan aikaa. Jotenkin vaikea tajuta missä välissä käteni tähän kuntoon sain ja silti haluaisin jatkaa vaikka en pitkään aikaan ole mitään tehnyt. Varsinkin nähä tunnetakaumat painaa päälle biisien kohdalla joista tykkään hirveästi. Lopulta olen tuhonnut itseni muutenkin kun ihoni kannalta. En tunnista itseäni. Olen kovin ahdistunut nykyisen tilani takia. Tilanne luiden esiin tulemisen kohdalla on mennyt alaspäin ja ilmeisesti aika paljon. Jos ne luut näkyisi jota nykyään tuntuu näyttäisin melkolailla anorektiselta.

Olen puhunut äidille näistä luista. Tunnen siitä suurta tuskaa koska näen ja tunnen äidin huolen. Ja kun vain kerron purkaakseni sen edes jonnekkin, etten ihan räjähtäs. Miten voin taas laittaa hänet tämän kaiken kokemaan? Miksen voi olla hiljaa?

Osaan olla hiljaa jossain muussa tilanteessa. Kuten siinä että toinen yö kun valvon näin pitkään. Ja minun on nälkä. En syö. Paljon mitään. Välttelen niin paljon kuin vain voin. EI ole helppoa. Muutenkin ruumis jokseenkin heikko, mutta kyllä se taas tottuu. Ja pitäis aina muistaa kaikki mahdolliset pillerit ja kabselit. Jos ne nyt tässä laihtumisessa mitään auttaa.

Olen niin kyllästynyt ja siksi tämän nyt alotin taas niin rankasti. Söinhän minä jo kausittain laihdutuslääkkeitä jo aika pitkään, mutta nyt olen rajottanut syömisen todella rankasti. Ahdistun helposti. Tulen levottomaksi. En voi pysyä paikallaan, mutten voi lähteä lenkillekkään. Olen kyllästynyt pysymään paikallaan. Jos edes jollain saan jotain tapahtumaan, niin teen sen. Ja tämä on nyt minun vaihtoehtona, taas. Tottakai tahtosin että loppuisi tämä tunne että kuolen melkein mitä teenkin. En meinaa jaksaa mitään. Fyysisesti lähinnä ja siitä psyykkinen väsymyskin osaltaan johtunee. Haluaisin toisaalta nostaa painoani, mutten voi. En pysty siihen. En kestäisi numeroita, vaikken käykkään enää joka päivä useita kertoja vaa'alla.















Olen menettänyt jotain niin paljon tälle kaikelle. 5 vuotta alkaa täyttyä viimeisiään. Vajaa viikko siihen päivään josta on kaksi vuotta siihen kun menin osastolle. Se oli isäni syntymäpäivä. En edes nähnyt häntä sinä päivänä. Se päivä ja niin moni muu tulee olemaan rankkaa. Muistot painaa päälle, enkä osaa tai tavallaan edes halua niitä estää.

Tahdon antaa mennä. Luovuttaa. Lopettaa taistelemisen. Vajota taas masennuksen syvimpiin aaltoihin ja tuhota tulevaisuuden ja kaikki toiveet ja unelmat. Voin kuvitella istuvani jouluna kotona sohvalla perheen ja ilmeisesti tulevien uusien sukulaisten(sisko menos kihloihi ja isoveli on jo ollu kohta vuoden kihloissa) keskellä, koiralauman hälistessä ympärillä. Voisin kuvitella olevani taas jotain aivan muuta. Että siinä istuessani ajattelisin taas vain kuolemaa tai helpotusta jolla tuskastani pääsen hetkeksi pois. Tummaan pukeutuva tyttö jonka mieli maalaa piruja seinille.

Tälläkin hetkellä tuntuu että mahassa sykkii sydän. On niin nälkä. Se tulee ja menee. Lääkkeet ottamatta. Ja tupakalle on pakko päästä.

Kirjottelen taas tänään lisää. Tai yöllä huomisen puolella. Ihan miten menee ja kun tänään pitäs mennä klo 12.45 kattomaan leffaa äitin ja siskon kanssa. En ehi nukkua ennen sitä. Pitää vielä käydä suihkus ja laittaa itsensä näyttämään taas edes jokseenkin ihmiseltä.

Ouh, btw. Tänään mua ahisti jumalasti kun pienen kalakeitto kulhollisen, mikä ei lopulta ollukkaa niin hyvää, söin kaks vaaleeta leipäpalaa. Ihan hullua. Se tulee siis lopulta takaisin vaikka rysähtäen kerralla siihen entiseen. Se on mielenkiintoista. Ja aika hienoa sekä kieroutunutta. Jännä ajatella samoja asioita kuin about 3vuotta sitten. Syömishäiriöt on aika mielenkiintoisia.

Palaillaan, palaillaan...

On pitänyt käydä päivittämässä moneen otteeseen mutten kuitenkaan ollut sen vertaa voimissani että olisin jaksanut sitä tehdä. Toki jää aina kaivertamaan kun niin harvoin kirjoitan. Ennen kaikki olikin toisin.

Kaikenlaista ois mitä pitäs kirjottaa.
Äidin mukaan tää luiden pintaan tuleminen voisi johtua stressistä. Stressi kuulemma kuluttaa niin paljon. No niin se kuluttaa. Hiuksia lähtee tuppina päästä. Muutenkin tosi kuluneet hiukset. Ne oli ennen tosi tuuheet. Ne on murto-osa siitä mitä ne oli. Ja ei tämä värjääminenkään mitään auta. Onpahan edes jotain väriä. Ja on tosi kiva ku viimein sain tän pinkkimustan värin.

Saatiin tänne kämppään viimein mulle se crosstraineri kun tällä kriminaalialueella hullukaan halua kävellä pimeellä. Ehkäpä nyt saisin lisättyä liikunnanmäärää taas ja saisin lihaksia parempaan kuntoon.

Mulla on nyt kahta eri painonhallinta/laihdutusvalmistettava. Toista en nyt oo viel kokeillu ku tuli vasta perjantaina. Ja nyt aattelin taas et tilaisin sit ku tulee tuet taas yhtä tuotetta. Hulluako? Oon kai saanu kehiteltyä jonkinlaisen pakkomielteen kaikenmaailman pillereihin yms.

Terapeutti haluis mut ihan selkeesti uudelleen jollekkin mielialalääkitykselle. Ite en halua kun tulee sit taas se kammo et ne lihottaa. Tosin jokaisen lääkkeen alotukses mulla on ollu se et ne vie ruokahalun ihan kokonaan. Se on aikas kiva kyllä. Semmosen saa aikaseks myös isot henkiset heittelyt jotka koskee ja joita en tavallaan ole ite aiheuttanu.

Nukkuma ja kaikki muut rytmit on ihan sekasin, muttei se mua haittaa. Seuraan vaan joka aamu ja ilta painon muutosta.

Palaillaan taas..

Niin ja kyseleville olen 160cm pitkä.

TTT - Tälläistä Täällä Tänään.

Tahtoisin lukittautua huoneeseeni. Neljän seinän sisään. Käpertyä sänkyyn, jäädä siihen. Olla hiljaa välittämästä muusta maailmasta. Antaa itseni itkeä. Sallia sen itselleni. Siskoni sanoi kerran että kunnolla itkeminen helpottaa oloa. Minulla se ei kyllä aina tee niin. Ensiksikin tunnen olevani jollain jännällä tavalla heikko jos itken. En tosin samalla tavalla kuin ennen. Toiseksi, jos itken kunnolla pidän melkoista ääntä. Kolmanneksi, inhoan itkemisen jälkeistä olotilaa. Olen niin tukossa että meinaan tukehtua ja näytän kamalalta. Ei sillä että näyttäsin tällä hetkellä muutenkaan kovin hehkeältä.

En oikein tiedä mitä ajatella. Taaskaan. Tajusin tosin etten ole niin stable joissain asioissa kuin mitä luulin. Tiedän mitä kestän ja mitä en. Jotkin mielikuvat tulevasta on minulle liikaa. Se tunnemaailma mitä niiden takia tunnen on liikaa. Ne saa kyyneleet valumaan ilman lupaa.

Nyt onneks jo vähän parempi olo. Ehkä nuo muutamat biisit joita kuuntelin autto. Semmosia biisejä joita oon joskus kaauan aikaa sitten kuunnellu. Ihania.


Mua todellakin ihmetyttää tämä minun ruumis. Löydökset pelottaa ja hämmentää. Tulee tosi sekava olo yleensä kun löytää uuden kohdan mikä on muuttunut.
Nimittäin. Syön oman skaalani mukaan normaalisti. Se ei toki ole normaalien normaalin mukaista. Normaalien normaalina nyt pidän perheeni syömistapoja. Syön vähän vähemmän kuin nämä 'normi' ihmiset. Mutta silti riittävästi. En laske kaloreita. Katson määrää, olotilaa, laatua yms. Ja silti, SILTI luut alkaa tuntumaan enemmän. Pienetkin mokkulat luissa tuntuu. Tätä on ollut jo jonkin aikaa liikkeellä, mutta nyt se on oikein kunnolla nopeentunut. Paino ei liiku, ainakaan alaspäin. Eikä liikunnan määrä ole kauheasti lisääntynyt. Ja olen vieläkin kipeänä. Voimat on fyysisesti todella lopussa.
Kerroin tästä asiasta terapeutilla perjantaina. Ja hän ehdotteli vaikka mitä aikuiseksi tulemisesta laihtumiseen. Olin koko ajan että ei ei ei, ku tää on jotain muuta ja mua ahistaa että mitä ja äääh. En usko että jos tämä ei mua näin paljon ahistais ja kummastuttais nii en ois kertonu terapeutille.
Eräs ystävä sanoi mesessä että jos vaan jatkan normaalisti syömistä ja pidän kiinni ruokailurutiineista alkaa menemään parempaan suuntaan. Ei miulla oo kovin kummosia syömisrutiineja. Syön ku o nälkä tai tekee mieli. Ja jos ei menekkään parempaan suuntaan.
En toisaalta haluis mennä enää ravitsemusterapeutille, mutta pakko siinä vaiheessa jos tää riistäytyy käsistä tai ahdistus kasaantuu liian suureksi. Onneksi on sentään terapeutti jolle puhua. Jotenki tuntuu et jos puhun tästä kämppiksen kans se ei auta mitään.

Koen olevani terve, ainakin joissain asioissa. Tai siis pääasiallisesti terve. Ja sitten tulee näitä ihme ruumiin omia sekoiluja ja pitkittyneitä hengitystieinfektioita jotka rassaa. Ja täällä kämpässäkin on aina helvetin kylmä. Eivät suostu lämmittämään tätä. Haluavat meistä jäädytettyä valmislihaa.

Mua jäi kovasti ihmetyttämään kun kaksosveli sano täällä isän kanssa nettiä asentamas käydessään et äiti ois halunnu mut viikonlopuks kotia, vaikka ne ite lähti tänää mummolaan. Oisin iteki menny jos ne ois eilen lähteny. Mutta haluaisin tietää miksi hän niin halusi. En kuitenkaan uskalla kysyä. Ottaa asiaa puheeksi. Kuulla hänen huoltaan minusta.
Toisaalta tyttöystävän ehdotus kirjottaa äitille on edelleen hyvin kantaanotettava vaihtoehto. Kun vaan osaisi. Ja varmana vittu osaan, pistän itteni osaamaan. Mutten vielä. Sitten kun uskallan myöntää että.. että hänen huolensa tyttärensä hyvinvoinnista ei kyllä ole ihan turhaa. Ja että hänen tyttärensä kaipaa kiperästi apua ja tukea ja tietoa mikä hänessä on vialla.
Ja pitäs se osastolääkärin aika taas hankkia.


Joistain asioista vaan en voi puhua.
Joitain asioita en vain voi mainita.

En saa suutani auki.
Ääni karkaa suustani.
En saa enää kiinni sitä mitä tahtoisin.

Tahdon vain..
sen asian tapahtuvan, tämän asian päästäni saada kirjoittaa. Saada sanoa ne sanat. Saada sanoa miten tämä tuska repiikään. Mutta... En voi. En ole kasvotusten kanssasi. En edes kuule ääntäsi.

Oon nyt jonkun aikaa käyttänyt Kilo Stop lääkevalmistetta. Se on toiminu mulla ihan kivasti. Ei enää niin paha makeenhimo, tuntuu täydeltä nopeemmin, eikä oikeen tee kyl mielikään ruokaa. Ja paino on laskenu siitä huikeasta noususta mitä se teki.

Huomenna alkaa 2468-dieetti, kuka tietää kuinka kaukaksi aikaa.

Olen edelleen about kolmatta viikkoa kipeänä. Rasittavaa.
Meinaan yskiä niin kauan et oksettaa. Lihakset kipeenä ja väsyttää. Liikkeitä ei oikein voi tehdä ja lenkitkin pitää jättää lyhyiksi.

Saatiin se kämppä. Enää viikko niin pääsen laihduttamaan oikein kunnolla!

Tein tänään päätöksen.
Yritän tähdätä -2kg viikossa.
Sillä minun pitäisi päästä tavotteeseen jo ennen joulua.
Ajatella jouluna laiha, laiha haamun sieluinen tyttö. Ihana ajatus.
En edelleenkään kerro tai kirjoita tavotepainoani minnekkään. On olemassa eräs jolle ehkä sen voisin kertoa. Sikälimikäli että hän saa mesensä kuntoon :D
Mutta senkin näkee sitten että uskallanko.
Olen melko vahva tässä asiassa. Olen valmis puhumaan ummet ja lammet lähes kaikesta.
Kuolemat ei enää saa minua murtumaan, tuska jota tunnen ei saa minua murtumaan vaikka sen selittäminen onkin todella hankalaa kun ei meinaa sanoja löytyä...

Ruoka. Se oli kamalaa. Hirveää punastalihaa joka tihku rasvaa. Mukamas vartaita. Perunoita. Minun tekemää salaattia, ei oman reseptin mukaan. Maitoa ja vettä. Ja myöhemmin vielä muurinpohjalettuja.
Nuo yrittää jotain. Ihan selkeesti yrittää. Jääkaappiin oli ilmestyny jotain ihme vanukkaitaki. Molemmat jääkaapit iha täynnä.

Ennen se oli niin helppoa. Helppoa olla syömättä. Miksi siitä pitää nykyään tehdä tollanen show. Mukamas ilonen perheateria. Äiti kyyläs mua kun söin. Se kyyläs aurinkolasiensa takaa. Luuliko se oikeesti etten mää huomais?!
It used to be like they say, no-one saw my game
Miks tän pitää olla näin hankalaa?!
Inhoan olla täällä. Inhoan sitä miten noi kattoo. Seuraa haukan katseellaan.
Ei oo ees järkee mennä keittiöön kolistelee mitään astioita yms ku olkkarista näkee suurimman osan keittiöö.
En jaksa tällästä. Tahon entiset ajat takas. Kun KUKAAN ei tienny. Kun olin vain omissaoloissani. Se oli niin helppoa. Pikkuhiljaa sisimpäni sammui, valuin hukkaan jokaisella viillolla. Annoin anteeksi itselleni hetket jotka olin päivän aikana iloinnut. Pidin kuoreni kovana. Kukaan ei nähnyt. Nähnyt miten joku joka aina oli muille paikalla, joka aina oli tukena ja turvana, kuoli.
Kaikki tuli niin äkkiä. Pieni rako muuriin, pieni hetki että olin heikko. Silloin masennus tuli. Ja siitä tuli pahempi syömishäiriö myös. Tahdon takaisin niihin aikoihin. Voisin edelleen elää muilta peitossa. Voisin olla taas laiha.

Inhoan tätä niin että tunnen tukehtuvani. Tahtoisin vain huutaa. Muuttaa kaiken takaisin.
Antakaa minun jo olla! Syön jos syön! Antakaa minun ollaa!!

Tää päivä(pe) alko hyvin..
Söin kevyesti. Ihan siks et suihkus oli ongelmia pysyä pystys saatikka tajuissaan.
Kurkkua ja kiiviä ja hedelmii muuten.

Mutta sitten ku äiti tuli töistä piti syyä veljen laittamia makarooneja. Vedin ne innolla nassuun omas huonees, ahmien, huomaamatta mitään hain kaapista eilisen karkit ja mätin niitäki iha kivasti, ahmien.

Myöhemmin, ku tulin ajamasta, söin taas kulhollisen makarooni ja suklaita eiliseltä. Toisen levyn onneks äiti söi loppuun. Ja sit hain taas karkkia.

Tosin oon taas alottanu juomaan vähän enemmän vettä. Ihan sillä et kuivun muuten aika helposti ja nopeesti. Kohta oon taas siin tilas et tartten koko ajan vettä. Nälkään ja jatkuvaan 'janoon'. Se oli kivaa aikaa. Aina juoma pullo mukana joka paikas. Ja vettä nassuun. Kouluski saatto mennä reilu litra päiväs. Se oli kivaa. Ja sit viel iltasin vedin aina puol litraa vettä. Ihan siks ettei ollu sit ainakaa jano, ei ollu nälkä, ei tehny muuta ruokaa enää mieli ja nukutti 'täydellä vatsalla paremmin. Siihen suuntaan siis taas.

Olin laihtunu eiliseltä, mutta illalla se oli taas takas ylhäällä, mut katotaa taas aamulla miten asiat sujuu. Toivotaan parasta.

Tietääköhän ne? Tajuaako ne? Ei sillä väliä, minä teen kuten tahdon.

Tiedän millä saan kaiken taas alkuun. Tiedän tavan jolla selviän. Jolla en tarvitse muuta enää. En mitään muuta. En ruokaa, en tupakkaa, en mitään mikä olisi jokseenkin 'haitallista' minulle.
Palaan entiseen.
Eikä mikään tunnu olevan esteenä.

Rakastan tunnetta kun:
-Paino on laskenut
-Kun onnistun välttämään ruuan
-Kun nukahdan hyvin onnistuneen päivän jälkeen
-Kun näen ja tunnen pieneneväni
-Ja lopulta ne rakastetut ja inhotut luut

Pian olen taas tiellä menestykseeni. Katsee liikkuu. Ne pysähtyy ja huomaa. Ne jotka ymmärtää, haluaa samaa, ihailee. Muut katsoo inhoten tai muuten vain halveksuen. Tiedän sen tunteen. Tunnen sen edelleen sydämessäni. En koskaan unohda.
En unohda niitä ihania sanoja.
"Oletko laihtunut?" Saat vain hymyillä. Se oli paras eka päivä lukiossa. Et unohda sitä koskaan. Se saa hymyilemään edelleen.

Pitääkö aina olla niin vitun vittumainen

Söin: 3lihapullaa ja 1,5perunaa ja silliä. Ja maitoa.
Lopun puolikkaan laitoin isän lautaselle.
Isälle piti etsiä klemmari. Hain sen.
Pidin sellaista ääntä joka kertoo täydestä mahasta. Ja siltä se tuntuukin.
Ja äiti sano että hah, tuo ei oo totta lopeta toi esitys. Olin hetken aikaa siin silleen monttu auki. Sit olin sillee et just, aivan. Ja lähin kävelee omaan huoneeseen. Siihen se: M, hei, tuu tänne. Ja täällä istun, omassahuoneessa. Oksennus kurkussa.
En edes viitsi kirjottaa tosta syömishäiriöitä kirjasta mitä piti kirjottaa ylös ku se kuitenki tulee just tänne motkottaa.

Ahisti ihan mielettömästi ennen syömään menoa edes lähteä sinne syömään. Itku kurkussa oli.
Ja sitten pistin selkätuen päälle. Hän varmaan kuuli senkin.
Mitä lie saarnaa aikoo selittää mää en aijo kuunnella milläänlailla.
Mää en yksinkertasesti jaksa moista.
Mun elämä mun ruumis. Ei se täysikästä voi enää ruveta milläänlailla passittaa mua mihkään.

Jos sen asunnon nyt saan niin pääsen pois.
Ja äiti siitäki valitti jo. Hän ei ihan selkeesti halusi päästää mua pois.

Veli ja sen saatanan pitsat ja karkit ja limsat.
Tossa ne edelleen makaa vieressä.
Enempää en syö. Kun eivät kerta ulos tule niin eivät kyllä sitten sisällekkään pääse.

Kosto elää.
En syö tänään. Elän nesteillä.
En anna itselleni enää armoa vaikka kuinka sattuisi.
En voi.
Se palaa taas. Lujaa vauhtia.
Ja rakastan sitä.

Mie vihaan tätä päivää.
Kaikki kaatuu käsiin.
Ja vaikka kuinka keikalla voi kuluttaa kaloreita ei se auta asiassa milläänlailla.
Haluaisin vaan itkeä.
Lysähtää maahan ja sanoa et mää en mee minnekkään täältä enää koskaan.
Antaa periksi.
Liian moni asia... Aivan liikaa.

"Slowly she goes. Flying with her fragile wings.."

Saanko kysyä miksi?

Miksi elämä on tälläistä?
En jaksa pitää kyyneleitä aina sisällä, mutten enää kykene niitä päästämään uloskaan.
Annan periksi.
Joko syöt vitusti, tai et mitään.
Joka tapauksessa et pääse tästä ahdituksesta enää irti.

Tietääkö joku millaista se on? Ei.

Tietääkö joku tarkalleen mistä se johtuu? Ei.
Kykenetkö kertomaan? Ehkä, mutten voi.

Se pieneksi muuttunut ihminen. Se pienenee taas. Josko se nyt päättyisi sitten. Josko tällä kertaa tulisi mittari oikeaan kohtaan. Josko toiveet täyttyisi. Josko tyttö olisikin tarpeeksi laiha.

"Pääsetkö sinne?"
"Kykenetkö kävelemään?"
En tiedä, hän vastaa. Kuulet kuinka tuuli tuivertaa. Se pimeydessä heiluttaa puita raivollaan.
Tiedät jääneesi sinne. Iäisyyteen. Jättäneesi itsesi, perheesi, läheisesi, nautinnon, kaiken. Tiedät hävinneesi tämän kamppailun. Muttet myönnä. Et myönnä sitä mitä muut kalpeiden luisevien käsiesi lomasta korviisi kuiskaa. "Olet sairas, sairas, sairas..." Se jää kaikumaan. Muttet usko. "En ole! Uskokaa jo! En ole, enkä tule olemaan!" huudat. Kosketat kaulaasi. Tunnet kuinka kylmä ihosi on. Tunnet sydämesi hiljaisen sykkeen sormiesi alla. Kohta se on ohi. Kohta olet mitä haluat. Saat siipesi takaisin. "Lennä pieni lintu, lennä. Äläkä koskaan tule takaisin tänne." Niin he huutavat. Ainakin niin sen uskot olevan. Makaat hiljaa. Kuulet äänen jonka tunnistat useista aijemmista kerroistasi täällä. Makaat sängyssä. Tiedät nuo tutut lakanat. Tutun äänen. Tutun tunteen. "Täältä on päästävä pois ja äkkiä", pääsi huutaa. Mutta lopulta sinä pieni tyttö saat siipesi. Kaipaamasi vapaus on tarjottu sinulle. Sinä tartut siihen. Kohoat. Näet ihmiset allasi. Hymy kohoaa kasvoillesi. He sanovat jotain. Yrität kuulla. Liian hankalaa. Yrität uudelleen ja kuulet heidän sanansa. Tiedät olleesi väärässä.
He huusivat perääsi. Surun täyttämin silmin. "Miksi lähdit? Älä mene. Taistele vielä. Kyllä me sen yhdessä voitamme. Älä mene pois. Rakas, älä luovuta." Ja niin katoat kyyneleittesi tippuessa poskiltasi alas heidän päälleen sateeseen sekoittuneena. Hän on poissa, eikä koskaan palaa.

(c)Meem2009

And piece by piece she disappears. She's dieing inside and no-one does see that or understand why.
She smiles if needed. She laughs as she used to.
She doesn't want this.
She want's to cry, cry out the pain.
She want's someone to understand.
And she lies on her back.
She wants...

HUUUOOOOHH!!!!!

ja ärrin murrin mörrin päälle.

Inhoan kun on menkat. Silloin tekee niin mieli kaikkea hyvää ja kun nyt taas olen persoontunut irtokarkeille. Ei ole kivaa. Ja kun nää menkat loppuu niin vittu en ikinä syö mitään karkkeja ja jos sorrun kekkasen jotain ei niin nättiä itelleni. Ei vaan jaksa tämmöstä enää.

Ennen menkkoja söin aikas normaalisti. Itseasiassa ihan liian normaalisti joka vaikutti mulle ihan yber paljolta. Illalla toki paino oli jotain ei niin kivaa mutta aamulla pysyi samassa kuin edellisenä aina edellisenä aamuna eli 49.6kg. Ja sitten yks aamu oli tippunu pitkän ajan jälkeen 0.2kg ja mie olin iha onnessani.

Lopetin juuri parin karkin jälkeen makean mussutuksen.
Viereeni lattialle laskemani kesken jäänyt nuudeli-ananas-raejuustokulho jotenkin vetää minua puoleensa. Jos otan pari haukkua ei tule ahmimiskohtausta. Ensin tosin vessaan ja syönnin jälkeen puntteja nostelemaan yms. Löysin yhen semmosen ihanan ns. videosarjan jos on pari kivaa liikettä, mutta sit hukkasin sen ja muistan siitä tasan kaks ja niit oli useempia. Harmittaa.

Tunti ainaki menny, kait ja edelleen istun täs. Liikettä nyt läski! Murh! Suututtaa. Inhoon itteeni nii kovasti tälläkin hetkellä.

Siihen väliin, tai jompaa kumpaa haluaisin olla.
Nam nam.

Why me, why me, why me, WHY ME ???!!!

Menneisyyden palapeli alkaa viimein palailla mieleeni. Kaikki se.
Yritän samalla tehdä kanasalaattia olohuoneessa sohvalla istuessani. Ei se meinaa onnistua, ei edes se.
Itkukohtaukset hyppii silmille.


Tunnen menettäneeni itseni kymmeneltä vuodelta tuntuvaa aikaa sitten. Oikeasti se mitä muistan kaikkein parhaiten on 2007 syksy. Sinne kaipaan. Vaikka se oli kuolettavaa aikaa, olin jotain. OLIN JOTAIN!! Ja sitä edeltävä vuosi, minun peruskoulun viimeinen ja elämäni paras vuosi. Olin jotain. Olin vahva. Vaikka masennus olikin iskenyt ja laihduttanut minua vähän. Oli bändi, olin sen ns. johtaja. Hankin harkka-ajat, päätin aikalailla asioista yhteisen keskustelun jälkeen. Olin niin monessa asiassa mukana. olin vahva ulkoisesti ja sisäisesti. Olin ns. suosittu.

Mutta mitä olen nyt? EN MITÄÄN!!! Tunnen vieväni kaikkia ympärilläni vain alaspäin ja niin se onkin. Pari olen saanut melkeen pakottamalla alottamaan polttamisen. Ja kaksi läheisintä ystävääni on paljastanut totuuden itsestään, he viiltelevät. En osaa suhtautua siihen että he viiltävät, heidän uusiin haavoihinsa. Viimein saan kokea sen mitä olen niin monen pistänyt kokemaan.


En edes vuotta ole häntä vielä tuntenut ja silti tiedän sortuvani jos hänet menettäisin. Pelkään sitä jatkuvasti. Vain koska en ole kovin helppo ihminen ja saatan sanoa asioita joskus pahastikin vaikken tarkottaisi. Joskus toivon ettemme olisi tavannut. Elämä olisi todella erilaista. Mutta kaikkea ihanaakaan ei olisi tapahtunut. Olen vain niin helposti addiktoituva ihminen. Mutta rakastan enkeliäni ihan mielettömästi.
Kuulitko maailma, rakastan häntä enkä pelkää nousta ilmaan ja huutaa sitä niin että kaikki kuulee!!

Olen ymmälläni, mutta jotenkin motivoitunut eteenpäin

Olin laihtunut tänä aamuna. 49.7kg

Vaikka olin syönyt koko viikon erittäin hyvin, normaalien ihmisten normaalin ylärajoille asti. Söin juuri sitä mitä teki mieli.
Ja kyllähän sitä sitten tuli ahdettua. Vaikka olin jo syönyt ihan julmetusti ja ottanut ruokaa mukaan kaupungista kun en jaksanut kaikkeas syödä, söin jämät loppuun ja vielä ahdin viinirypäleitä, pisaratomaatteja ja karkkia nassuuni. Tuntui ettei maha vaan millään kestä, että se todellakin repeää, mutta kaikki kuitenkin pysyi sisällä. Ei edes mitään ajatusta että nyt voisikin yrittää oksentaa. Tämä siis pari päivää sitten tämä ruokajuttunen.
Eilen söin perusruokaa kotona. Kun ei heti kaikki mahtunut tulin myöhemmin täyttämään nuudelikanan jäämiin lisäksi lihakeittoa. Ja sen sitten vedin loppuun. Ja myöhemmin illalla jogurttiakin vielä.
Tänään olen syönyt vasta joskus kuuden aikaan illalla. Ihan siksi että nousin sängystä kolmen aikaan ja jo neljältä olin kaupungissa. Piti käydä pankissa ja muutenkin. No sitten kun tulin n. kuudeksi kotiin niin ruokaa keräsin taas olohuoneeseen ison läjän. Teki vaan niin kaikkia mieli. Lopulta en saanut ihan kaikkea syötyä, mutta jäipä myöhemmälle.
Ja nyt, ilta/yö painona ihan sama paino ja olen vielä syönyt yhden jääneistä leivistä, tomaatti-kalkkunaleike-juusto-voi-hiivaleivän. Oli TOOOSI hyvää. Parempi aina syödä mitä tekee mieli tai se kostautuu. Että näin.

Tytön luona söin suht normaalisti.
Ja sen jälkeen... Eilen vedin ku hullu ruokaa. Mahaan sattu mut silti oli pakko saada lisää ja lisää. Normaalille ihmiselle se ei ois ollu niin paha määrä, mut mun mahalle oli. Ja tänään se uhkas jatkua, en anna. Syön kuitenki ahmien itteni iha viime tinkaan ja jatkan myöhemmin uuestaan.

Paino on noussu.
50.5kg
Alussa ollaan taas.
Raivostuttaa ja oksettaa.
Hain äitin jumppapallon omaan huoneeseen. Se ei sitä kuitenkaa muutenkaa käytä. Ja hain veljen huoneesta painavat kaks semmosta nosteluhommelia joiden nimiä taas en vaihteeks muista.
Ja haluan äitiltä kaks pienempää punttia.
Lihakset on surkastunu. Sain ennen ne isommat, painavammat ihan helposti suorille käsille ylös, en enää.
Olin ennen vahva, lihasta oli. Muttei enää.
Nahkaa vaan nypin päivät pitkät. Tahdon sen kaiken pois. Kaiken ylimääräisen.

Olen vielä kaiken lisäksi kipeä. Ei hirveästi naurata.
Pää on ihan sekaisin.
Tuntuu ku humalas ois.

Tahdon laihtua.
Liikkua ihan himona.
Tuntea kovaa nälkää.
tuntea pyörryttävää, heikkoa oloa (ilman että olen kipeä)
Tahdon olla laiha.

Viimesin lenkki oli 2.06km ja kulutus 79kcal.
Näin kaverin yhellä linkkipysäkil ja siin juteltii ja polteltii.
Sit lähin sieltä ja sato iha helvetisti. Olin kotona iiihan märkä. Oli kyl kylmä siin vaihees. Olin sillee matkan aikana et kyl sää selviit tyttö yms. Psyykkasin itteeni.
Kotii ku tulin otin vaatteet pois ja punnitsin itteni. Sama paino. Eka se meinas näyttä'ä jotain 49.4 mut hyppäs taka 48.8kg.

Huomenna Lahteen tytön luo. Pitää linkis tehä kaikenlaisia lihas juttuja.
Ja sit liikutaa siel yhes himmusesti.

Nyt nukkuu ku en oo kahtee viime yöhö nukkunu ollenkaa. Alkaa jo silmis pistelee.

Kulutus tänää lenkkeillen 205kcal
Syöny vaan sen päiväruuan ja yhen kulhollisen jugurttia (niin turhaa)
Päiväruoka: Spagettia, 4lihapullaa ja lots and lots of herneitä.
Kulutus jää alle.
Ois taas nälkä.

Päivällä kävelin hirvees kuumuudes R-älle hakee tupakkaa.
Syke oli aikas mukavasti korkeella koko ajan.
2.32km (89kcal)
Ja kohta lähen taas kävelylle. Tuol o jotenki nii ihana sää. Vaikka onki painostavan kuuma ja kostee ilma.

Paino oli aamulla 48.8kg BMI 19.1 Aivan liikaa.

Eilen en syönyt mitään. Ja nesteitäkin vedin suht vähän.
Kaksi eri lenkkiä vedin. (toinen samanlainen kun tänä aamuna ja toinen 0.97km ja 37kcal) Molemmat kavereitten kanssa ja ensimmäisessä pysähtelevä koirakin oli mukana. Ja tupakkaa kului, aijaijai.
Koko yönä en taas nukkunut yhtään. Toka yö perätysten. (pitäisi kenties ottaa aina lääke että nukahtas, kenties kenties)
Yöllä suihkussa vedin yhtä semmottii ainetta josta sisko sano että pistääpi oksentaa, no joo ei vaa mulla. Ei sillä ettei mulla kyl ollu oikee mitää oksennettavaakaan.

Maha murisee juuri. Kaks ystävää kattoo vierestä. Lätkäsee kätensä mahan päälle "en se minä ollut" Kyllä ne tietää et tasan tarkkaan olin. Tietävät mitä itselleni teen.
Hihat ylhäällä. Kädessä punaiset jäljet, kuin ihoon uponneet toukat, loistaa.
Kahvi ois valmista. Mustana tietty.
Nuudeleiden laitto jäi totaalisen kesken. Toisaalta tahtosin niitä toisaalta en. Pitää punnita ne valmiina.
Kävin tos puol kasilta lenkillä. 25min ja 1.86km ja 72kcal (+tupakkaa) Mukaan luettuna päälle pukemiset ymsyms hiippailut.
Kyl jalat paino siin loppu vaihees.

Tänää pakko syyä vähän jotain. Pitää mennä harkkoihin, kerrankin. Milloha viimeks oisin sielki ollu 2-4kk sitte ?

Laskimpas!

"Aamupala" + Jäätelö + Jogurtti + Cokis zeroo= 536kcal
Loppujen lopuks aika hyvin, vaikka tuntuu et oisin syöny ihan jumalattomasti.

Vielä 2,1kg niin olen alipainoinen.
VIIMEIN!!!

Jälleen se juoksee luoksesi, törmää kehoosi, imeytyy sisään ja alkaa syödä sinua. Mutta sinä jaksat kantaa päätäsi pystyssä, kaatumatta...

..valehdellen kaikille mitä olet sisälläsi. Mikä sisälläsi kytee? Et kerro mitä itsellesi teet. Peität kaiken. Kyllä sinä syöt. Et vain muiden nähden. Valehtelet niin paljon. Hymyilet itseksesi.

Kävelet pitkin teitä, ilman että olet aamupalaakaan sisääsi saanut, ilman että olet edes juonut mitään. Selkätuki kiristää niin ettet meinaa henkeäkään saada. Olet saattamassa ystävääsi. Päätät jättää hänet aijemmin yksin kuin aluksi aijoit. Et kauaa kestä tällä tahilla, hikoiluttaa, jalat on melkein tunnottomat, pyörryttää ja oksettaa. Haluaisit kiertää pitkän lenkin mutta huomaat että kotiin asti pääseminenkin tulee olemaan kyseenalaista. Sinulla on vielä liikaa päällä, et jaksaisi kantaa pitkää takkiasi kädessäsikään. Se tuntuu painavan liikaa. Et oikein jaksa kuunnella musiikkiakaan.

Su illalla 50.3kg
Ma aamulla 49.7kg
Ti aamulla 49.1kg

Ja meikä syö ku possu.
Tuossa niin sanottu aamupala(klo17.15). Tosin, tuo jumalaton wiener tuli pakosta siihen ja odottaa edelleen roskiin pääsemistä. Helvetti mie tommosta samperi syö.
Nämäpä (äiti, sisko ja veli) meni kirjastoon. Ja eikös ne kuskannu sieltä ällö makeen jäätelön.
Onneksi kuitenkin jää syömiset alle 700kcal. Ja taitaa jäädä aika paljonki alle. ^^.
Ja sitten tekee jotain muutaki ku se "aamunen" killer lenkki.
Musaa vaan päälle ja eikun menoks.

Mulla on nälkä.
Ihan näin tiedoks.
En yleesä ois tähä aikaa ees hereillä. Kun on ne lääkkeet.
Ja oon ku joku pikku penska. Kaikkee seurataan. "ota lääkkeet tähä ja tähä aikaan ja syö tähän aikaan ja tässä nukkumaan ja tässä heräät"
En jaksaisi semmosta.
Ihan kun ei ois muutenki hankalaa.
Paino heiluu 48 ja 52 välillä riippuen miten jaksan sietää nälkää ja miten paha olo on ollut. Olen edelleen tunnesyöjä.
Pääsen taas ratsastamaan. Ihanaa. Jotenkin siellä ei tartte ajatella oikein mitään. Toisin ku Kempo harkoissa. Inhoon niitä. Niistä on tullu pakko, se ei oo enää harrastus.

Heikko. Pelokas. Surullinen. Epäonnistuja. Jälkeenjääjä. Osaltaan tunnoton välillä. Sumuinen. Katoava. Suht hiljainen. Yksin helposti jäävä. Henkisesti kuihtunut. Voimaton. Väsynyt. Loputon ongelmistaan ääneen puhuja.
Miten musta tuli tällänen?! Missä meni vikaan?! Inhoan itseäni! Kyselen jatkuvasti kysymyksiä siitä miten tähän on päädytty. Tie on yksinkertanen. Murskaa muurit, petä itsesi, muutu krooniseksi ongelmistasi puhujaksi, avaudu, masennu pahemmin, menetä itsesi, menetä kaikki.

Miten kauan ihminen kestää? Siihenpä kysymykseen törmäilen jatkuvasti. En saa tappaa itseäni. Muttei kyllä tunnu olevan muutakaan vaihtoehtoa ja sitten sitä taas mennään ja jäädään eloon. En tahtoisi kuolla, haluan vaan kaiken tämän loppuvan ja onnen palaavan elämääni.
Onhan se onni osittain palannutkin, kiitos ihanan tyttöystävän. En olisi ilman häntä enää elossa.

Mitä mikään enää merkitsee minulle? Jotkut asiat on noussut arvoon arvaamattomaan. Jotkin asiat joita ennen kiersin tavallaan kaukaa. Ja semmoiset asiat jotka oli todella tärkeitä miulle on nyt menettänyt arvoaan, kuten musiikki. Kuuntelen sitä liikaa. Se on menettänyt sen jonkin mikä aina ajoi mua jatkamaan, mikä piti mua vahvana. En ymmärrä. Enkä enää vihaa perhettäni ainakaan sillä määrällä mitä ennen. Toki haluan muuttaa sinne omaan kämppään äääkkiä. Siitä tulee mahtavaa, aah, unelmointia ja fantasiointia, kaiken helpommaksi muuttamista taas harrastan. Hienoa.

Jokin sanoo että kirjoita vielä muttan taida.
Sanotaanko vaikka ettei teksti oikein etene mihinkään.
Mutta joku päivä laitan kuvan jossa olen minä. Hmmh, mitähän siitäkin tulee...

Katsot kaukaisuuteen, mitä näät?

Nään itseni kuvista sellaisena kuin joskus olin. En tunnista itseäni enää niistä. Ei sillä että tunnistaisin itseäni nykyään peilistäkään. Kuka olen, kuka olin, mitä olen, mitä olin, miksi haluan tulla, millaisen tulevaisuuden haluan, mitä menneisyys minuun on tartuttanut, mitä se tuo mukanaan minulle, mikä ihme minuun on mennyt, mihin aika meni, elämä, nuoruus, kaikki?

I should not hug my mom again.
She should not have to feel how I'we changed into this.
She has so much to live with already, like she has to take care that I will stay alive. She still worries about me even though I tried to kill myself for over 3 weeks ago.
I broke her heart.
She had cried when she came back from her terapist.
I hurts.
I have done so much bad and made people hurt.
I hate it.
I hate myself.

But the love that I have to offer to this girl is keeping me alive.
I need her.
I love her.
Honey, don't ever go away.<3

Yritän, yritin, mutta tuntuu etten pysty

Kaikki mitä yritänkään tehdä viittaa häneen. Lindaan. Siihen kaikkeen mitä me tehtiin yhessä. En tiiä mitä tehä.
Miten reakoin siihen koulussa? Miten voin kävellä samoilla käytävillä? Se istuu mun takana psykan tunnilla. Onneks Maisa istuu mun vieressä.
Mut on rikottu.
En osaa enää mitään. En osaa olla ajattelematta.
En osaa olla kokematta tuskaa. En osaa olla ajattelematta niitä hetkiä joita meillä oli.
En jaksa tuskaa enää.
En pysty peloltani ajattelemaan järkevästi.
Päätän tehdä hommia, mutten pysty.
Miksi minulle aina käy näin?
Miksi olen niin heikko?
Miksen ole kuollut jo? Koska kaipaat läheisyyttä, mutta se vain rikkoo sinua enemmän ja enemmän.
Pelkään mennä kouluun.
Pelkään itseäni.
Pelkään mennä osastolle.
Pelkään. Kärsin. Kadun. Kuolen.

Tänään minä pääsen sängystä ylös, tänään en itke, tänään olen vahva enkä sorru, tänään minä laihdun vielä vähäsen.

Paino aamulla parin karkin jälkeen 49.4. Ihan hyvä juu, mutten osaa siitä iloita. Ensinnäkin se ei pysy tuollaisena,(Kuva: Left alone, yksin ja rikottu) toisekseen en jaksa iloita ja kolmanneksi olen vain haamu tällä hetkellä. Haamu joka ei osaa tehdä mitään, ei ajatella mitään muuta kuin tuskaa ja miten siitä selvitä. Mutta eilen illalla tuskissani maatessani sängyssä ajattelin että voisin liikkua, voisin siten yrittää saada ajatukseni muualle.
Mutten kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Makasin vain, kuuntelin musiikkia ja pyörin pääni kanssa sumeassa kehässä.
Huomaan asioiden muuttuneen. Olen katkera ja rikki. Ehkä kaipaan hieman seksuaalista toimintaa toisen kanssa, mitä siis en ole saanut. En pysty tällä hetkellä itsellenikään mitään tekemään. En voi alottaa touhuamista, koska jo siinä vaiheessa se tuntuu iljettävältä ja kaikki tuska pyyhkii kaiken pois. Toki olisihan se melko mukavakin tapa lievittää stressiä ja saada ajatukset muualle, mutta en pääse edes alkuun. Ihmettelen nyt kovasti jos tämän edes julkaisen, enhän minä tälläisiä asioita itsestäni yleensä paljasta.

Istun tässä tällä hetkellä hihat ylhäällä. Vasen käteni on arvilla, ei totaalisen tuhottu, mutta melko näyttävä silti. En salaa sitä perheeltäni. Ei minulla ole siihen voimia. On ongelmia päästä sängystä ylös. Laittaa vaatteet päälle. Syödä, no en muutenkaan syö aamupalaa. Äiti oli laittanut aamulla mandariinin mun paikalle. Et söisin ees jotain. Ja C-vitamiini poremöhnät purkin. Otin hedelmän ja lähdin sen, talouspaperi arkin ja mainosten kanssa pihalle. Kiersin hetken. Istuin koirani sylissäni. Se pieni lämmin olento. Ehkä, ehkä he ovat oikeassa, jos en sitä jaksa on minun se annettava pois. Isoveljelleni, isosiskolleni tai mummolleni. Mutta... Entä minä? Miten minun sitten käy? Viimein olen siihen kiintynyt, mutten vain jaksa sitä hoitaa. Anteeksi. Tunnen itseni niin huonoksi. Istun tässä likasissa hiuksissa. Pitäisi kai käydä suihkussa kun olisi harkatki tänää. Mutten tiedä jaksasinko mennä. Toisaalta olisi pakko. Lupasin itselleni mennä nyt jokaiseen harkkakertaan kun niin paljon olen ollut poissa. Mutta joutuisin olemaan yksin. Ei olisi kaveria tukena. Mutta minun on oltava vahva. En saa enää tukeutua muihin näin paljon. Minun on jaksettava. On jatkettava elämää. Yksin.

Mutta miksi en jaksa? Miksi on vaikeaa nousta ylös sängystä, hengittää? Se johtuu ihan siitä että annoin taas itseni rakkauden armoille. Oma on syyni, jälleen.

Luen erästä ihanaa kirjaa. Marya Hornbacher-elämä kateissa, kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Saisimpa luettua sen loppuun asti. Voisimpa vain syventyä siihen. Tahtoisin tuon omaksi. Se on jotenkin niin ihana.

Tämä on viides päivä. Jos tänään itken painun taas alas. En jaksa sitä enää. Yritän pitää itseäni pystyssä, mutta se on niin vaikeaa. Tunnen hukanneeni itseni. Kadonneeni jonnekin. Ennen olin vahva. Jaksoin olla iloinen, jaksoin kantaa muita tuli sitten mitä tahansa. Mutta nyt. Ja jo niin monen monta kertaa muut joutuvat kantamaan minua. Se toisaalta hävettää minua. Minä olin jotain niin vahvaa, jotain johon moni tukeutui. Minä olin tietopaketti. Tiesin vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin, ja jos en tiennyt arvelin että(Kuva: Sitä rikkonaista tietä minä kuljen) miten se voisi olla. Ja yleensä aina oikein. Muistin omani ja muutaman muun luokan lukkarit ulkoa. Tiesin mikä tunti kelläkin oli, ja jos en heti muistanut luki ne minulla lukkarissani. Kannoin kitaraani mukanani koulussa. Pitäen siitä hyvää huolta. Ollen niin ylpeä kuin sain sen kanssa liikkua. Se tunne kun muut kääntyivät katsomaan. Se tunne kun pääsi opetajan suosion avustamana aina soittamaan musa luokkaan. Ja sen kesäisen bändileirin päätöskonsertti.
Ne kaksi maagista biisiä jotka soitimme.
Jännitin istuessani siinä odottamassa vuoroamme, mutta kun se nimi sanottiin "Gacysia" (olikohan se noin... en enää muista. =Go away, cant you see I'm angsting, en ite keksinyt nimeä, onneksi. En tykännyt tosta mitä se meinas, en yhtään, mutta lyhenne oli ihan kiva, erilainen), nousin tuolista ja kaikki se jännitys katosi kävellessäni hakemaan mustaa, hieman naarmuista kitaraani. Tiedän että olisin voinut katsoa enemmän katsomoon soittaessani, osasin ne ulkoa. Levytetyssä versiossa laulaja soittaa kitaralla väärässä kohdassa, hän soittaa 3:sella vaikka piti soittaa 4:sella. En voinut kesken biisin muuttaa sitä tai rummut ja basso ei olisi tullut mukana. Se jäi ärsyttämään, kuten se miten hän vei mun homman, mun unelman. Kitaristi-laulaja. En tule koskaan sitä saavuttamaan, näin uskon.
Miten tuo liittyi mitenkään tähän päivään? Liittyy se. Terapeutti pyysi piirtämään onnen, minun onnellisimman hetken ja onnen symbolin. Keikka oli minun onnellisin hetki. Se tuli ekana mieleen. Se oli jotain aivan mahtavaa. En edes ajatellut joitain hetkiä ihmisten lähellä, rakkautta siinä tilassa, koska ne on satuttanut minua niin. Ja maalasin mitä ekana mieleen tuli. Symbolina oli nuotti keskellä mustalla ja sydän isona sen takana. Ilman musiikkia en elä. Ja rakkautta kaipaan. Hyväksyntää. Läheisyyttä. Tuntuu ettei kukaan halua olla lähelläni, että olen niin kuvottava. Ihan kun en muka häpeäis itteeni jo ihan tarpeeks. I need love. Inhoan joutua olemaan näin yksin nyt. Tunnen jääneeni taas sivuun. Enkä tiedä mitä tehdä.

Suunnittelin menoa osastolle. Mielialalääkkeiden uudelleen alottamista, ei samoja, en tahdo olla vihannes. Mutta, lääkkeet lihottais, en kestä sitä. Ja en taida taaskaan uskaltaa mennä osastolle. En tiedä mitä tehdä. Mitä tehdä kun et saa kyyneleitä loppumaan? Entä kun et jaksa nousta ylös sängystä? Entä kun et jaksaisi hengittää? Entä kun (Kuva: vahva, tahdon olla kuten hän) elämäsi tuntuu loppuneen? Entä kun tuntuu että ainoa ulosmenotie olisi kuolema? En ole kuolemassa. Tai olen ja en. En tiedä. Hankala määritellä. On niin hankala olla. Olen kuin muumio, kuin aivokuollut. Enkä todellakaan meinaa nähdä muuta kuin kuolemaa. Tuskan värittämän elämän läpi, epäonnistumista, pienen pieniä onnistumisia jotka tuntuu niin kaukaisilta ja saa itkemään. Ne pienet hetket eivät kuitenkaan kanna tarpeeksi. En tapa itseäni. Mutta kaipaan elämääni taas. Olen kai nyt sitten sitä mihin halusin. On aika tehdä itsestään kova ja vahva taas. Tehdä itsestään ei tyttömäinen. Jättää pois kaikki mikä satuttaa tai ahdistaa. Niitä on monia, niitä on paljon ja ne on myös kipeitä. Niihin kuuluu myös joitain rakkaita asioita. Mutta pakko toimia näin pysyäkseen elossa. Vai, onko se itsekästä, olenko väärässä? Enkö saisi tehdä niin? Olen niin epävarma. En tiedä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Mutta jos olen taas vahva, pystyn kontrolloimaan enemmän itseäni, silloin ei minua enää ahdista niin paljon, silloin minä voin hengähtää.

Päätin että tänään voisi vähän siivoilla omaa huonetta ja jumpata. Tehä vähän viihtysämpää tästä paikasta. Näin sen pitäski mennä. Eron ja tuskan antaa mulle energiaa ja vihaa(pystyn siivoomaan vihasena kaikista parhaiten) riittämiin et en enää itkis vaa saisin asioita tehtyä. Äiti tulikin tohon puhumaan jotain et pitäs jotain pientä tehä. Tiedän sen. Tänään ehkä jaksisinkin. Katsoo nyt miten menee. Kohta on ruokailu. Eikä mua hirveesti ees ahista. Vähän on semmonen outo olo etten taho syyä ku sit paino nousee taas tonne taivaisiin yli 50kg. Vedän karkkia vaik koht o ruokailu. Ku nyt ku o paree olo, eikä itketä niin pahasti, ne maistuu paremmalle. Nii ja ruuasta puheenollen. En syö enää lihaa. Ja äiti sanoi eilen että jos en saa tarpeeks proteiineja syön lihakseni. No tämä on sitten kaksi jakoinen juttu. Edellisestä kerrasta, siitä ajasta kun olin anorektikko mulle on edelleen jääny pahoja lihaksiin ja niveliin liittyviä ongelmia. Toisaalta tahon että ne katoo, mutta toisaalta en todellakaan halua. Helvetti mitä tuskaa on nykyään kävellä välillä. Millasta on kun et meinaa jaksaa pitää päätäs pystyssä, millasta on kun sattuu todella kovaa lihaksiin. Millasta on kun jäljellä olevat lihakset on niin jumissa että lähtee tunto raajasta. Esim. hartia ja niska lihakset jumis, sitten se säteilee koko käteen ja sit lähtee tunto ja voimat kädestä. Se ei ole kivaa, ja kun se ei katoa. Siinä sit yrität ettiä sitä kohtaa josta se pieni kipeä kohta löytyis ja hieroa sitä vähän auki.

Onneks mulla on Niina. Sitä saa kiittää monesta asiasta. Siitä et se välil multa niit nappuloita availee vaikka mistä. Niina on aijemmin mut pelastanu. Se on ollut siinä kun oon tarvinnu. Se on tukenu kun on ollut ongelmia. Se on kestäny mun oikkuja. Se on ottanu vastaan multa mun satutusvälineitä kun oon pyytäny et vie nää pois. Se on kattonu vierestä ku kärsin. Se on nähny sen mun silmistä miten niistä katoaa valo. Muistan sen hetken kun Niinan kans tultii vikaa kertaa kaupungista ennen ku menin osastolle. Seistiin linkin seisomapaikalla. Se rupes itkemään. Halasin sitä. Sanoin et kyl mä pärjään, kyl säki pärjäät. Ei mulla ollu tunnetta siin mukana. Olin jo kylmentyny. Mutta nykyään se sattuu. Se ilme. Ne silmät. En koskaan anna anteeks sitä mitä sille oon aiheuttanu. Enkä sitä mitä oon muille aiheuttanu.

Meillä oli se ruokailu tässä. Sen jäleen paino oli taas 50.6kg. Toivon sen laskevan, ihan vain sen 0.7kg kin riittäs. Se ei ollut mitään mukavinta. Pelkkiä makarooneja ja ketsuppia, sekä kurkkua ja tomaatteja. Ei mitenkään kovin makoisaa. Ja sen jälkeen tuntui pahalta. Oksetti. En tiedä johtuuko se fyysisistä asioista, vai jonkin sorttisista henkisistä ongelmista.

Huomasin että kun on menettänyt jonkun, jonkun todella tärkeän hänen arvonsa tajuaa vasta sitten. Tunnen menettäneeni itseni. Tunnen etten saanut sitä kaikkea mitä tarvitsin. Sitä mitä halusin, kaipasin. Ongelmani, pulmani kaatoi hänet. Hän ei jaksanut minua. Miksi minusta tuntuu ettei niin moni tunnu jaksavan minua? Tiedän syyn siihen. Se olen minä, minä itse. En enää ollut vahva. En ole vahva vaikka haluaisin niin kovasti kantaa itseni ja muut. Tahtoisin jaksaa. Halusin niin että hän olisi tukena. Turvaamassa kun pelottaa. Lähellä kun sitä tarvitsen. Että hän olisi opettanut minut luottamaan itseeni. Luottamaan siihen että voin olla haluttava. Opettamaan että minun ei tarvitse hävetä itseäni. Että hän olisi opettanut enemmänkin intiimejä asioita, koska nyt en uskalla enää lähestyä ketään niin. Tunnen etten osaa. Tunnen että en voi. Nolostun koska tunnen että en osaa.
Tunnen jääneeni yksin. Ja kun se kylmeneminen alkoi jo niin kauan aikaa sitten. Miksei voinut sanoa ettei jaksa minua jo aijemmin? Miksi piti antaa minun kärsiä näin kauan? MIRA2 tilanne. Ihan samallalailla taas. Mikä ihmisiä oikeen vaivaa? Mikä mus on vikana? Ei kai mulle oo nii vaikee sanoo kasvotusten et en jaksa sua enää?! Työnnän läheisyydenkipeyden, sen särön jonka omistan (niinkuin sisko sanoi, se on se särö jolla mut saa sorrettua, millä mut saa tuhottua) sydämeen, sinne sisälle siksi aikaa kun se taas joskus, millon lie, on ajankohtaista. Annan ulkokuoreni olla kova ja vahva. Kannatella muita. Tahdon olla se mitä ennen olin. Ei enää säröjä ulkokuoressa. En muutu kuitenkaan kylmäksi, koska se kaipuu on siellä sisällä piilossa. Se siellä odottaa, uinuu kuin vauva. Mutta tämä yksinäisyys kalvaa. Siihen on vain totuttava. En tiedä koska olen valmis ottamaan seuraavaa seurustelukumppania. Se voi viedä aikaakin. Pitää yrittää suojella itseään. Vaikka se on todella todella vaikeaa minulle nyt.

Tasan viikon päästä olen täysi-ikäinen ja silti neitsyt ja kokematon. Pelkään tulevaa. Minunhan piti kuolla jo. Pelkään sitä päivää. Pelkään todenteolla. Jos en pysty olemaan vahva. Jos sorrun kun joku sanoo jotain. Pelkään elää. Kaikki tulee mieleen. Kaikki ne kerrat kun toivoin kuolevani. Veriset kädet. Lääkehuruiset kerrat. Kaikki. Se hetki on minulle rankin. En kaipaa että ihmiset sanoo hyvää syntymäpäivää, kaipaan vaan että joku on juttelemassa vaikka mesessä tai soittaa. Saatan olla itkuinen ja hiljainen, mutta tarvitsen tukea selvitäkseni. Tämä tulee jatkumaan. Jotkin asiat jo unohtui mitä halusin sanoa, mutta kirjotan vielä. Tunnen olevani tarpeeksi vahva selvitäkseni edes joistain asioista jotka minua painaa. Menen kouluun vaikka jonkun pitäisi raahata. Istun rauhassa ja olen tunneilla. Kestän.

Paino ei liiku mihinkään. Tasan 50.0 pysyy.
Tavotteeni ei enää ole niin sairas. Kuhan alle 50kg ja edes vähän nätimpi vartalo.
Mutten jaksa tehdä töitä enää sen eteen.

Voisimpa vain kadota.
Hävitä.
Olen kadottanut kaiken elämästäni. Eikä itkeminen auta.
Luulin saaneeni elämäni edes osittain kasaan. Mutta nyt olen sen tuhonnut.
En osaa enää elää.
En näe elämää jos tämä jatkuu näin.
Näen vain kuolemaa. En tahdo kuolla mutten pysty tämmöisessä olemaan.
Mikään ei auta.
En voi mennä kouluun enää. En voi ajatellakkaan meneväni minnekkään.
Pelkään etten jaksa kauaa. Sorrun jo muutenkin. Kaikki, aivan kaikki kaatuu. Mikään ei enää estä sitä.
En saa mitään kasaan mikä pitäisi minut pystyssä, mikä tukisi.
Tarvitsen läheisyyttää, rakkautta, mutten sitä saa.

Äiti tuli tänää avaa mun huoneen oven.
Käännyin kattoo et mitä asiaa sillä on.
Se sano: Kato oot vielä elossa.
Mumisin jotain.
"oisin tullu seuraavaks kokeilee su pulssia"
Sit se ravisteli pari päivää sitten hankittua rauhottava täydennystä joka nyt oli melko tyhjä, alle puolet jäljellä.

Joku ilta oltin 19 rauhottavaa sallitun 4 sijaan. Eivät auttaneet.
Nyt olen yksin.
Heti kun silmäni aukaisen kyyneleet alkavat valua.
En osaa enää elää.
En osaa enää liikkua kuten normaalit ihmiset.
En osaa olla mitään.
Voisin vain maata koko päivän sängyssä, mutta se pieni "kiltti tyttö" käskee nousemaan.
En jaksa tätä.
Pelottaa.
En saa enää keltään läheisyyttä jota tarvitsen.
Olen loppu tähän paskaan.





Kiinnostaako minua ruoka nyt, ei ja juu.
Haluanko elää, en ja joo.
Pääsenkö jaloilleni, pelkään etten.

En seurustele enää, ei ole ketään keltä sais kaipaamaa läheisyyttä.

Mitäs taas sanois...
Voisimpa sanoa etten todellakaan halua enkä jaksakaan elää enää.
Sama se miten käy.
leikki loppu tähän. ei enää, ei enää koskaan.
Elämältä katosi pohja, pohja joka piti minua pystyssä.
Vain siksi että en saanut jätettyä ajoissa. Ja nyt... jään yksin taistelemaan. Itkemään. Suremaan.
Ja lopulta, nykyinenkin hajuaa ja minä kuolen,

paino ilman kauheeta kasaa vaatteita 50.7kg (yööökks)
ja ei enää ku 15.7 kiloo veke nii sit meikä o tavottees..

Se sanaton kaipuu..

"Just the pain that I have in my heart, as heavy as it is, it could kill me.
I don't know when this will stop, if it ever will.
Don't let it kill me, I don't want to die.
I just want this madness to end.."

And so much more to say, but I'm too tired to write it down...

Syönyt taas ihan hirveesti. En maha itelleni mitään. Tänään tosin painoin vaatteet päällä 50. 7 (?) tai jotain sinnepäin. Huoh, mikä helpotus. En millään ois jaksanu jos paino ois jämähtäny ylös ja viel pahempi jos se ois noussu nousemistaan.
Oksettaa ruoka.
Kierrän kaupassa kaukaa liha ruuat. En tahdo liha ruokia. Iskäkin just valmistaa kanaa. En halua ruokaa, varsinkaan rasvasta kanaa. Eilen menin ostamaan välipalaa ennen terapiaa. No sit oli otettava lihatuotteinen leipä. Ei lopulta ollu nii hyvää ees. Aattelin jo kauppaa kohti kävellessäni et mää lihon, lihon, lihon. Ja ostin viel karkkia alakerrasta. Että oli kauheeta.
Ja mun piti olla syömättä eilisestä maanantaihin. Ja paskat se onnistu!!
Tahon lopettaa syömisen. Olen läski. Inhottava.

3vanukasrahka sydeemiä 84kcal/per yks.
Jugurttikipollinen, taas.
Cocacola zero (oli muute suht pahaa)
nuudeleita
olikoha se siin....
Kuitenki loppusummaks laskin, sillon ku viel muistin mitä kaikkee oli syötynä, et tulis tälle päivälle 1333,5kcal
O se vähemmän ku eilen, mut ihan liikaa.
Eikä painosta oo mitään selkoo.
Aivan niiiin, unohin sen vitun pikaruokalapatongin prkl.. Eli joo, kivasti menee yli.
Ja tekee ihan vitusti mieli roskaruokaa.

Syöminkäiset

Aamupala:
Mansikka-banaani jogurttia ~ 200kcal (80/100g)
Mansikoita ~64,5kcal (43/100g)

"Päiväruoka":
Viili(maustamaton) ~ 80kcal (40/100g)
Patonki(levite, kurkkua ja salaattia) ~ n.120 (arvio, levite oli vähempi kalorista kuin voi ja paremman makustakin)
Banaani ~ n. 72kcal

Twix: (492/100g-> yhes patukas 143/29g x2 =)286kcal
Pari salmiakki pastillia ~5kcal
n.40g ässämixei ~144kcal

Makaroonilaatikkoa n.350g ~367,5kcal
Limsaa n.2dl ~96 (1dl/48)

Yhteensä:1435kcal
Aivan mielettömästi.

Päivä jota en tule unhoittamaan

Oon tänään kirjottanu ihan mielettömän litanjan tekstiä toiseen blobiini (verratkaa nimeäni tuohon blodilistaani tai paina otsikkoa). Asiaa on sisällä niin hirveästi etten tiedä miten sen kaiken saisin ulos.

Lueskelin vihkoa jota pidin päiväkirjanani joskus tammikuussa. Sitäkään en koskaan saanut loppuun. Tuli muistoja mieleen. Niistä suht hyvistä ajoista. Uskoin ekan kerran parempaan, hymyilin ekan kerran oikeasti. Olin onnellinen.

Liittymäni vaihdetaan, viimein. En jaksa sitä että saldo menee aina kiinni. Nyt pitäisi ilmeisesti riittää tekstailua varten ihan kivasti. Saas nyt nähä miten alkaa toimimaan.

Tekee mieli roskaruokaa. Semmoinen olo että tahtosin vaan ahmis ruokaa naamaan. En voi. Meikä painaa tänään taas "kivat" 51.7kg. Oksettaa, tiedetään. Ärsyttää kun äiti tuolla just alko syyä ja kilistelee lautasta. Ja iskä viel o laittanu uuniin tulemaan makaroonilaatikkoa. Se tuoksu niin hyvälle kun se sitä laitto. Kauhee himo.
Ja tahsotin pääsiäismunia, pääsiäissuklaita. Pandan suklaita (pandan tehdas on muuten n.5km pääs meitin kotoo, aikas kiva, mutten siltikään siel käy usein.) ja muita namusia.
Mutta ei, en saisi syödä. Tämä on niin raastavaa. Tahtoisin mehukeittöa, se on vähä kalorista ja lämpimänä aikas hyvää. Tahdon ruokaa ilman että lihon.

En taida taaskaan mennä harkkoihin. En jaksa. Terapeuttikin sanoi ettei mun tartte tehä mitään mitä en jaksa. Se oli kuitenkin väärässä. En voi jättää siivoomista totaalisesti äitille. Se ei kestäs sitä. En voi. Ja opiskella pitäs. Ja LIIKKUA!! En vaan saa itseäni mitenkään liikkeelle. Ärsyttää.

Tahtoisin olla laiha. Inhoan sitä miltä näytän. Maha, kädet, reidet, jalat yleensä. Selkä on ainoa asia joka näyttää edes jotenkin hyvältä.

En tiiä paljon vaaka tänään näyttää.
Kaloreita kertyny ruhtinaalliset 876. Paitsi et unohin lisätä siihen ne kaks leipää jotka tänään (aivan koulua lauantaina->koe) koululla. Mutta juu, oon syöny tohon kalorimäärään banaanin, tripin (koululla), jugurttikulhollisen, patonkia, puolen litran limsapullon. Semmottiis, ainakaan en muista muuta. Tohon pitää toki lisätä muutakin viel, mut laskeksin ne sit myöhemmin. Tekis mieli vetää lisää ruokaa naamaan, mutten saa, EN SAA!
Painoani en tiedä. Mitähän norsun luokkaa se taas onkaan..?!

Olin täs, eilenkö se oli, no en muista. Kuitenki, lihonu taas. 50.1 näytti vaaka.
Ja tänään linkis katoin miten reidet hyllyy ky linkki täris. Ei helvetti et oksetan itteeni.
Laihu saatana.
Oon täs viimosen kahen-kolmen viikon aikana käyny alhaisimmalla mitä mun paino on koskaa ollu ja sit se on taas ylhäällä... Perkele!
En niin millään jaksas ees kirjottaa, vaikka kovasti haluaisin. En saa mistään tukea tähän... Mihinkään. Elämään.

Se siitä onnesta että olin laihtunut oikein kunnolla.
Eilenkö se nyt oli, olin lihonut. 50.0 näytti vaaka. Olin oksentaa.
Enkä edes tänään jaksanut harkkoihin mennä.
Onneksi pääsen muuttamaan pois kotoa ens syksynä. Ihanaa! Saan syödä niin vähän ku tahon.
OKSETAN ITSEÄNI!!!
Not thin enough! Not thin enough! Not thin enough!

Päivä ruokana kauheen rasvasta jauheliha-perunalaatikko mössöö.
Ja jo pilaantumaan alkanutta salaattia kaivoin kaapista.
Laitoin kaiken lautasmallin mukaan.
Ällötti syyä sitä moskaa ilman kunnon salaattia.
Että mua oksetti sen jälkeen. Oksetti siin syödeski. Viimeset haarukalliset oli ihan tuskaa! Semmosta rasva moskaa se kyllä oli että huh huh.
Kohta hankin kameran niin voin ottaa itestäni ja muustakin kuvia. Ihanaa!
Sitten viel myöhemmin vedin karkkia ja limsaa naamaan. Tosin se ei o täs lähiaikoina koitunu näköjään ongelmaks kun oon kerta laihtunu. Mut pian se taas koituu. Ja miten paljon enemmän voisin ollakkaan laihtunu jos liikkusin enemmän enkä söis nii paljon.
Nyt oon täs vähä jumpannu ja liikkunu. Se lähti ihan simply venyttelystä kun eräs lihas oli jumissa ja sit aloin tehä pieniä lihasliikkeitä ja siitä se sitten lähti.
Joka päivä laitan/kuuntelen musaa ja heilun/tanssin sen mukana erittäin rajustikin välillä käyttäen paljon lihaksia. Kannattaa kokeilla. On nimittäin usein miten hauskaa ja sit siitä tulee tapa jota sit harrastaa sillonki ku ei niin kauheesti huvittas. Eikä sitä kauheesti tartte tehä. Ja siihen oikeesti jää koukkuun, ainaki mää oon jääny. Ja ku siinä on lämmittäny itteesä liikkumiselle voi ruveta tekee rankempia sarjoja lihasten kanssa. Se on kyl nannaa! :P

||"olen päättäny alkaa feikata taas. En varman näytä kellekkään miten voin. Hymy korviin vain. Ja kaikki hommat pitää tehä. Enkä puhu painosta. Ja vältän ruokaa yms."
"rupee vähä hengästyttää ku tääl kaikkee puuhailen. Tuntuu ihanalta venyttää, treenata ja kiduttaa lihaksia ja itteesä."
Määhän muuten laihun.
Sisko saatana jäät kakkoseks!
Kaikki jääköön kakkoseks!
Liikuntaa lisää, ruokaa ja muuta moskaa vähemmän!||
^Otettu toisaalla olevasta omasta päiväkirjasta.^

Nyt taas liikehdintää seuraavan videon ja biisin tahtiin.
Girugamesh - Break Down

WIHIIII!!!
Paino on taas tippunu.
Se on nyt 48.2.
Ihan uskomatonta. Luulin lihoneeni ku en o kattonu nii syömisten perään. Mutta ei. Tää on iha hassua. Ei sen kuulus näi helppoa olla.

Outo olo.
Oksettaa.
Nälkä.

Eilen illalla käytin taas lääkkeitä väärin.
Koko päivä menny sit iha persiilleen.
Ottaa tosi pahasti päähän.
Oksettaa edelleen.
Hankalaa saaha yhtään mitään alas.

Pääsin tavotteeseeni.
14.3 paino oli 49.8 taas. Tästä sitä taas lasketaan.
Nyt on niin paljon inhoa itseäni ja elämää kohtaan että ehkä voisin onnistuakin pudottamaan oikein kunnolla. Mahtavaa.

She's me.
And she's feeling dead.

She has no-one who she could talk to.
No-one who could understand.
No-one who could help.
No-one who could listen without laughing and thinking that she's stupid.
No-one who would be there for her.

She's thinking that she's huge. She hates herself and her life.
Again, she wants to get out of here. She starts to think about what if she would die.
She's dieing inside.
She has started to loose hope. She's gone too far.
Let her go.

Mulla ei ole nyt ees voimia kertoa miten paha mun on olla tääl.
Miten huonosti mulla menee..
Miten väsynyt oon jatkamaan.
Miten muka tällein, tälläsenä voi jatkaa?!
Tämmösen olon kanssa.
Tän näkösenä.
Tän kokosena.
Näillä tavoilla.
Täällä.
Let me go, just please people let me go.
I know... I should be happy and so.. But what if I'm not..
I can't even kill myself anymore. I can't do it. WHY??!!
I've become too weak.

Syöny kaikennäköstääh.
"roskaruokaa" lähinnä.
Nytki karkkia popsin. Tulkaa joku viemää nää pois mun ulottuvilta.

En oikeen laske et paljon kulutan päivän aikana. Ihan kivasti varmasti kulutan ku melkee jatkuvasti tos lattial "tanssahtelen" ja silleen.

Hitto millasia koulupäiviä tulos.
Ei ees se tieto et kulutan enemmän kaloreita kantaessani kaikki kirjat laukussa auta asian eteen mitenkään. Meijän kaapit viiän remontin takia.

Tekis mieli syyä jotain, mut taijan jättää väliin.

6.3 kalorimäärään lisätään pari sataa kaloria, en vaan nyt muista mistä... eiku se mehu, nii joo.

7.3.. hmm. Ku muistas... Mikäs päivä se olikaan? Aivan lauantai. Hamppari salaatilla yms lasi jotain juotavaa, maitoa tais olla. Illalla kuivana ruisleipä kaverin luona. Ja vettä kun tuli kipuja tonne kylkiluiden alle.

8.3 Kaks jugurtti kipollista. Kaks lasillista maitoa ja vähän karkkia.

9.3 Mäkkäri moskaa. Kanahamppari ateria ja wrap viel päälle. Ranskiksia kotona. Ja vadelma kakkua. Maitoa.

Paino:50.7 (paskaaaaah! Oli kuitenki aikaslailla vaatetta päällä.)
BMI:20.1
Tavote ja mille ajalle: Viikonlopulle mennes alle 50kg

*huoh*
Miten hankalaa onkaan taas alkaa kirjoittaa?!
Eilinen oli tooodella paljon helpompi.
Sanoisinko että outo olo.
Ehkä ne neljä rauhottavaa, joita meinasin viel ottaa kaks lisää alkaa vaikuttaa tai vaan muuten vaan on kauhean väsynyt, fyysisesti väsynyt olo.

Kalorit:
250kcal+720kcal+127,5kcal+50kcal+260kcal=1407,5kcal ruuista..
Tosin...
Miinustettuna "liikunnat" 26,5+39,7=66,2kcal
=1341,3kcal
Sentään alle 1500kcal.. onneks...

Nyt nukkumaan tai zippaan tähän.... Öitäh!

Lisäilin sivustoja tuohon vierelle.
Siellä kaikenlaisia kivoja ohjeita ja keskustelu paikkoja.
Niitö oli joskus mulla toisella koneella satojakin, mutten saanut niitä mukaan tälle koneelle. Harmi sinänsä. Siellä oli nimittäin monia tosi hyviäkin ja mahtavia neuvoja tarjoavia sivuja.

Pitäs kai lähtee tästä puuhailee jotain, mutta mitä.
Vois toisaalta liikunnoida tos lattialla. Laittaa valot pois ja musaa soimaan.
Hirvitys, koneen akku loppuu kohta. Pakko laittaa se lataamaan tai tääki kirjotus jää julkasematta.

Tajusin muuten haluavani viettää täällä, blogissani, enemmän aikaa kun humputellen muuten ympäri nettiä.

Tänne tahdon rakentaa kotini, päästää sieluni lepäämään.
Tänne haluan murheeni laittaa piiloon muilta turvaan lämpimään.
Tänne tahdon omia tapojani ja toimiani liitellä, jotta tietäisin mitä tehdä kun epätoivo iskee. Tänne minä kuulun. Tänne minä jään.

Päivän saldo:
1037kcal+250kcal suklaapatukka+177,5kcal vesirinkeli+ sanotaanko et 50kcal leivoksen pala(oli pahaa enkä tahtonu syyä ja tungin sit äiteelle sen+ sanotaanko 250kcal edestä limsaa(enemmänki oon kyl saletisti juonu)= 1764,5kcal
Eli reilusti yli. Kiiiva.
Aattelin et jos ei tuhat nii viimosin ois 1500kcal, muttei sekään ny oikeen onnistunu. Ei sentään 2000kcal...onneks... Nyt tuli tosi outo olo...
Miten oon näin huonoo?!!

Japanin tunnit oli ja meni. Ahistaa ku oon niin pahasti jälessä.
Nyt oon kotona.
Enkä tiiä mitä tehä.
Tahtosin syyä, mut nyt jo menny yli nii mitä mää sit teen. pitäs jumpata, tiiän. Mutten saa semmostakaa itestäni irti. Mitäs tekis..?

Tuli kauhee ruuan himo kesken tunnin nii vetäsin vettä puol pulloo. Sillä helpotti. Mut en usko et se kotona hirveesti helpottaa.

Iskä oli ostanu semmosen jätti Hello Kitty-kassin.
Äiti sit kysy, kuulin oveni läpi, et annetaako se tolle (viittaa minuun).
Sitte äiti lampsii ovesta sisään: Haluuks sää tän? Tää on aika kiva ja täs voi säilyttää vaik vaik mitä ja vetoketjuki on. Mie siihen jotain myöntävää lausahdan.
Koirat tulee mun huoneesee ja äiti rupee sillä kassilla säikyttelee niitä. Voi raukkoja.

Mitä mää teeeeeen?!!!!!
Tekee niiiiiiin mieli ruokaa!!!
Apuvaa!!!

Kävin tos puntaril.
Aluks kaikki nää vaatteet päällä näytti 51.3.
Sit otin painavat housut pois nii 50.7.
Vittu soikoon, oon lihonu. No en tosin ihmettele mun mässäilyllä.
Vituttaa viel pahemmin.

Tänää pitäs jumpata.

Saan kämmeneni reiden alaosan ympärille.
Siis niin et molemmat kämmenet o siin ja sit tormet koskee yhtee.
On ees jotai hyötyä ollu harkoista.
Kivoi kiinteytys jumppia saa niistä mitä siel tehää kyhättyä kasaan.

Jos vaan nyt osais oksentaa, ois tilaisuuski ku ketää muuta ku koirat kotona.
Sais sit kenties syyä viel jotai illalla, toisin ku nyt.
Perkules soikoon!