Joku toinen ei sitä kestäisi. Sinun on pakko. Et voi vallata jonkun toisen elämää ja jättää muita kärsimään omasi kanssa.

Taas on hirveen pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin. Asiaahan on ja paljon loppujen lopuks tapahtuu vaikkei se usein siltä tunnukkaan.

Kuuntelen yhtä biisiä jota kuuntelin aika kauan aikaa sitten. Etenkin sillon kun synkistelin itseäni alemmas mielialan osalta jotta pystysin viiltämään. Siitä on tosiaan kauan aikaa. Jotenkin vaikea tajuta missä välissä käteni tähän kuntoon sain ja silti haluaisin jatkaa vaikka en pitkään aikaan ole mitään tehnyt. Varsinkin nähä tunnetakaumat painaa päälle biisien kohdalla joista tykkään hirveästi. Lopulta olen tuhonnut itseni muutenkin kun ihoni kannalta. En tunnista itseäni. Olen kovin ahdistunut nykyisen tilani takia. Tilanne luiden esiin tulemisen kohdalla on mennyt alaspäin ja ilmeisesti aika paljon. Jos ne luut näkyisi jota nykyään tuntuu näyttäisin melkolailla anorektiselta.

Olen puhunut äidille näistä luista. Tunnen siitä suurta tuskaa koska näen ja tunnen äidin huolen. Ja kun vain kerron purkaakseni sen edes jonnekkin, etten ihan räjähtäs. Miten voin taas laittaa hänet tämän kaiken kokemaan? Miksen voi olla hiljaa?

Osaan olla hiljaa jossain muussa tilanteessa. Kuten siinä että toinen yö kun valvon näin pitkään. Ja minun on nälkä. En syö. Paljon mitään. Välttelen niin paljon kuin vain voin. EI ole helppoa. Muutenkin ruumis jokseenkin heikko, mutta kyllä se taas tottuu. Ja pitäis aina muistaa kaikki mahdolliset pillerit ja kabselit. Jos ne nyt tässä laihtumisessa mitään auttaa.

Olen niin kyllästynyt ja siksi tämän nyt alotin taas niin rankasti. Söinhän minä jo kausittain laihdutuslääkkeitä jo aika pitkään, mutta nyt olen rajottanut syömisen todella rankasti. Ahdistun helposti. Tulen levottomaksi. En voi pysyä paikallaan, mutten voi lähteä lenkillekkään. Olen kyllästynyt pysymään paikallaan. Jos edes jollain saan jotain tapahtumaan, niin teen sen. Ja tämä on nyt minun vaihtoehtona, taas. Tottakai tahtosin että loppuisi tämä tunne että kuolen melkein mitä teenkin. En meinaa jaksaa mitään. Fyysisesti lähinnä ja siitä psyykkinen väsymyskin osaltaan johtunee. Haluaisin toisaalta nostaa painoani, mutten voi. En pysty siihen. En kestäisi numeroita, vaikken käykkään enää joka päivä useita kertoja vaa'alla.















Olen menettänyt jotain niin paljon tälle kaikelle. 5 vuotta alkaa täyttyä viimeisiään. Vajaa viikko siihen päivään josta on kaksi vuotta siihen kun menin osastolle. Se oli isäni syntymäpäivä. En edes nähnyt häntä sinä päivänä. Se päivä ja niin moni muu tulee olemaan rankkaa. Muistot painaa päälle, enkä osaa tai tavallaan edes halua niitä estää.

Tahdon antaa mennä. Luovuttaa. Lopettaa taistelemisen. Vajota taas masennuksen syvimpiin aaltoihin ja tuhota tulevaisuuden ja kaikki toiveet ja unelmat. Voin kuvitella istuvani jouluna kotona sohvalla perheen ja ilmeisesti tulevien uusien sukulaisten(sisko menos kihloihi ja isoveli on jo ollu kohta vuoden kihloissa) keskellä, koiralauman hälistessä ympärillä. Voisin kuvitella olevani taas jotain aivan muuta. Että siinä istuessani ajattelisin taas vain kuolemaa tai helpotusta jolla tuskastani pääsen hetkeksi pois. Tummaan pukeutuva tyttö jonka mieli maalaa piruja seinille.

Tälläkin hetkellä tuntuu että mahassa sykkii sydän. On niin nälkä. Se tulee ja menee. Lääkkeet ottamatta. Ja tupakalle on pakko päästä.

Kirjottelen taas tänään lisää. Tai yöllä huomisen puolella. Ihan miten menee ja kun tänään pitäs mennä klo 12.45 kattomaan leffaa äitin ja siskon kanssa. En ehi nukkua ennen sitä. Pitää vielä käydä suihkus ja laittaa itsensä näyttämään taas edes jokseenkin ihmiseltä.

Ouh, btw. Tänään mua ahisti jumalasti kun pienen kalakeitto kulhollisen, mikä ei lopulta ollukkaa niin hyvää, söin kaks vaaleeta leipäpalaa. Ihan hullua. Se tulee siis lopulta takaisin vaikka rysähtäen kerralla siihen entiseen. Se on mielenkiintoista. Ja aika hienoa sekä kieroutunutta. Jännä ajatella samoja asioita kuin about 3vuotta sitten. Syömishäiriöt on aika mielenkiintoisia.