Miten kauan jaksatkaan muistuttaa itsestäsi?!

Eilen, 27.11, oli isän synttärit.
Se päivä ei enää oikein ole juhlallinen, ei ainakaan minun sisälläni.
3 vuotta sitten, samana päivänä ukkini, isän isä, joutui viimeisen kerran sairaalaan. Hän kuoli samana vuonna 20.12. Sinä vuonna mummo oli meillä joulun ja minä lähdin toisen mummoni luokse jouluksi.
2 vuotta sitten, samana päivänä minä menin osastolle. En koskaan unohda sitä päivää. Ja vuosi sitten istuin vain kaupungissa kyseisenä päivänä. Minun piti mennä kouluun, mutten millään pystynyt. Päässäni ei liikkunut mitään. Istuin vain kuunnelleen tuskaani. En voinut uskoa että olin vielä elossa vaikka olin päättänyt kuolla aikalailla heti osastolta pääsemisen jälkeen.
Tänä vuonna tuo päivä ei satu niin paljon, mutta en edelleenkään ole kunnossa. Olen kaiketi uppoamassa taas. En kestä sitä. En voi antaa itseni päästää irti vaikka kuinka tuntuu etten jaksa. En halua taas olla se joka ei pärjää missään. Se joka on koko ajan pohjalla. En taas jaksaisi erkaantua elämästä. En halua menettää koiraani tämän takia. Yritän ja yritän.

Söin tänään ekan kerran vasta kymmenen aikaan. Nousin sängystä ja menin pariksi tunniksi ammeeseen. Aika vain kului ja kului. En syö paljoa, mutten liiku paljoa. Ja inhoan sitä kun en laihdu. Oksetan itseäni. Saan ahdistuskohtauksia vartaloni takia. Varsinkin jos jokin on liian kireästi vatsan kohdalla. Ällöttävää.
Tekis mieli kauheesti mennä heti tekemään kanasalaattia. Kauhee jokseenki hyvännälkä. Toisaalta jos tekis sitä sen vois laittaa pieniin osiin sen lopun jos kämppiskin söis. Voitas samalla kattoo leffaa. Oli pakko ostaa "Vuosi nuoruudestani", se on niiin ihana! Mut sit en kyl tahtos kaloreita siit vedellä. Mörh. Vois tosin taas kunnon lääkeannoksen vetää. Laihislääkkeitä riittänee viel aika pitkäks aikaa. Ne toiset pirulaiset on vaan vitun pahanmakusia, niitä pitäs ottaa muutenki monta ja maksaa ihan sairaasti.
Kohta on joulukuu. Helvetti. Inhoon joulua. Ja uutta vuotta. Jo nyt ihan krampissa.