Tänään minä pääsen sängystä ylös, tänään en itke, tänään olen vahva enkä sorru, tänään minä laihdun vielä vähäsen.

Paino aamulla parin karkin jälkeen 49.4. Ihan hyvä juu, mutten osaa siitä iloita. Ensinnäkin se ei pysy tuollaisena,(Kuva: Left alone, yksin ja rikottu) toisekseen en jaksa iloita ja kolmanneksi olen vain haamu tällä hetkellä. Haamu joka ei osaa tehdä mitään, ei ajatella mitään muuta kuin tuskaa ja miten siitä selvitä. Mutta eilen illalla tuskissani maatessani sängyssä ajattelin että voisin liikkua, voisin siten yrittää saada ajatukseni muualle.
Mutten kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Makasin vain, kuuntelin musiikkia ja pyörin pääni kanssa sumeassa kehässä.
Huomaan asioiden muuttuneen. Olen katkera ja rikki. Ehkä kaipaan hieman seksuaalista toimintaa toisen kanssa, mitä siis en ole saanut. En pysty tällä hetkellä itsellenikään mitään tekemään. En voi alottaa touhuamista, koska jo siinä vaiheessa se tuntuu iljettävältä ja kaikki tuska pyyhkii kaiken pois. Toki olisihan se melko mukavakin tapa lievittää stressiä ja saada ajatukset muualle, mutta en pääse edes alkuun. Ihmettelen nyt kovasti jos tämän edes julkaisen, enhän minä tälläisiä asioita itsestäni yleensä paljasta.

Istun tässä tällä hetkellä hihat ylhäällä. Vasen käteni on arvilla, ei totaalisen tuhottu, mutta melko näyttävä silti. En salaa sitä perheeltäni. Ei minulla ole siihen voimia. On ongelmia päästä sängystä ylös. Laittaa vaatteet päälle. Syödä, no en muutenkaan syö aamupalaa. Äiti oli laittanut aamulla mandariinin mun paikalle. Et söisin ees jotain. Ja C-vitamiini poremöhnät purkin. Otin hedelmän ja lähdin sen, talouspaperi arkin ja mainosten kanssa pihalle. Kiersin hetken. Istuin koirani sylissäni. Se pieni lämmin olento. Ehkä, ehkä he ovat oikeassa, jos en sitä jaksa on minun se annettava pois. Isoveljelleni, isosiskolleni tai mummolleni. Mutta... Entä minä? Miten minun sitten käy? Viimein olen siihen kiintynyt, mutten vain jaksa sitä hoitaa. Anteeksi. Tunnen itseni niin huonoksi. Istun tässä likasissa hiuksissa. Pitäisi kai käydä suihkussa kun olisi harkatki tänää. Mutten tiedä jaksasinko mennä. Toisaalta olisi pakko. Lupasin itselleni mennä nyt jokaiseen harkkakertaan kun niin paljon olen ollut poissa. Mutta joutuisin olemaan yksin. Ei olisi kaveria tukena. Mutta minun on oltava vahva. En saa enää tukeutua muihin näin paljon. Minun on jaksettava. On jatkettava elämää. Yksin.

Mutta miksi en jaksa? Miksi on vaikeaa nousta ylös sängystä, hengittää? Se johtuu ihan siitä että annoin taas itseni rakkauden armoille. Oma on syyni, jälleen.

Luen erästä ihanaa kirjaa. Marya Hornbacher-elämä kateissa, kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Saisimpa luettua sen loppuun asti. Voisimpa vain syventyä siihen. Tahtoisin tuon omaksi. Se on jotenkin niin ihana.

Tämä on viides päivä. Jos tänään itken painun taas alas. En jaksa sitä enää. Yritän pitää itseäni pystyssä, mutta se on niin vaikeaa. Tunnen hukanneeni itseni. Kadonneeni jonnekin. Ennen olin vahva. Jaksoin olla iloinen, jaksoin kantaa muita tuli sitten mitä tahansa. Mutta nyt. Ja jo niin monen monta kertaa muut joutuvat kantamaan minua. Se toisaalta hävettää minua. Minä olin jotain niin vahvaa, jotain johon moni tukeutui. Minä olin tietopaketti. Tiesin vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin, ja jos en tiennyt arvelin että(Kuva: Sitä rikkonaista tietä minä kuljen) miten se voisi olla. Ja yleensä aina oikein. Muistin omani ja muutaman muun luokan lukkarit ulkoa. Tiesin mikä tunti kelläkin oli, ja jos en heti muistanut luki ne minulla lukkarissani. Kannoin kitaraani mukanani koulussa. Pitäen siitä hyvää huolta. Ollen niin ylpeä kuin sain sen kanssa liikkua. Se tunne kun muut kääntyivät katsomaan. Se tunne kun pääsi opetajan suosion avustamana aina soittamaan musa luokkaan. Ja sen kesäisen bändileirin päätöskonsertti.
Ne kaksi maagista biisiä jotka soitimme.
Jännitin istuessani siinä odottamassa vuoroamme, mutta kun se nimi sanottiin "Gacysia" (olikohan se noin... en enää muista. =Go away, cant you see I'm angsting, en ite keksinyt nimeä, onneksi. En tykännyt tosta mitä se meinas, en yhtään, mutta lyhenne oli ihan kiva, erilainen), nousin tuolista ja kaikki se jännitys katosi kävellessäni hakemaan mustaa, hieman naarmuista kitaraani. Tiedän että olisin voinut katsoa enemmän katsomoon soittaessani, osasin ne ulkoa. Levytetyssä versiossa laulaja soittaa kitaralla väärässä kohdassa, hän soittaa 3:sella vaikka piti soittaa 4:sella. En voinut kesken biisin muuttaa sitä tai rummut ja basso ei olisi tullut mukana. Se jäi ärsyttämään, kuten se miten hän vei mun homman, mun unelman. Kitaristi-laulaja. En tule koskaan sitä saavuttamaan, näin uskon.
Miten tuo liittyi mitenkään tähän päivään? Liittyy se. Terapeutti pyysi piirtämään onnen, minun onnellisimman hetken ja onnen symbolin. Keikka oli minun onnellisin hetki. Se tuli ekana mieleen. Se oli jotain aivan mahtavaa. En edes ajatellut joitain hetkiä ihmisten lähellä, rakkautta siinä tilassa, koska ne on satuttanut minua niin. Ja maalasin mitä ekana mieleen tuli. Symbolina oli nuotti keskellä mustalla ja sydän isona sen takana. Ilman musiikkia en elä. Ja rakkautta kaipaan. Hyväksyntää. Läheisyyttä. Tuntuu ettei kukaan halua olla lähelläni, että olen niin kuvottava. Ihan kun en muka häpeäis itteeni jo ihan tarpeeks. I need love. Inhoan joutua olemaan näin yksin nyt. Tunnen jääneeni taas sivuun. Enkä tiedä mitä tehdä.

Suunnittelin menoa osastolle. Mielialalääkkeiden uudelleen alottamista, ei samoja, en tahdo olla vihannes. Mutta, lääkkeet lihottais, en kestä sitä. Ja en taida taaskaan uskaltaa mennä osastolle. En tiedä mitä tehdä. Mitä tehdä kun et saa kyyneleitä loppumaan? Entä kun et jaksa nousta ylös sängystä? Entä kun et jaksaisi hengittää? Entä kun (Kuva: vahva, tahdon olla kuten hän) elämäsi tuntuu loppuneen? Entä kun tuntuu että ainoa ulosmenotie olisi kuolema? En ole kuolemassa. Tai olen ja en. En tiedä. Hankala määritellä. On niin hankala olla. Olen kuin muumio, kuin aivokuollut. Enkä todellakaan meinaa nähdä muuta kuin kuolemaa. Tuskan värittämän elämän läpi, epäonnistumista, pienen pieniä onnistumisia jotka tuntuu niin kaukaisilta ja saa itkemään. Ne pienet hetket eivät kuitenkaan kanna tarpeeksi. En tapa itseäni. Mutta kaipaan elämääni taas. Olen kai nyt sitten sitä mihin halusin. On aika tehdä itsestään kova ja vahva taas. Tehdä itsestään ei tyttömäinen. Jättää pois kaikki mikä satuttaa tai ahdistaa. Niitä on monia, niitä on paljon ja ne on myös kipeitä. Niihin kuuluu myös joitain rakkaita asioita. Mutta pakko toimia näin pysyäkseen elossa. Vai, onko se itsekästä, olenko väärässä? Enkö saisi tehdä niin? Olen niin epävarma. En tiedä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Mutta jos olen taas vahva, pystyn kontrolloimaan enemmän itseäni, silloin ei minua enää ahdista niin paljon, silloin minä voin hengähtää.

Päätin että tänään voisi vähän siivoilla omaa huonetta ja jumpata. Tehä vähän viihtysämpää tästä paikasta. Näin sen pitäski mennä. Eron ja tuskan antaa mulle energiaa ja vihaa(pystyn siivoomaan vihasena kaikista parhaiten) riittämiin et en enää itkis vaa saisin asioita tehtyä. Äiti tulikin tohon puhumaan jotain et pitäs jotain pientä tehä. Tiedän sen. Tänään ehkä jaksisinkin. Katsoo nyt miten menee. Kohta on ruokailu. Eikä mua hirveesti ees ahista. Vähän on semmonen outo olo etten taho syyä ku sit paino nousee taas tonne taivaisiin yli 50kg. Vedän karkkia vaik koht o ruokailu. Ku nyt ku o paree olo, eikä itketä niin pahasti, ne maistuu paremmalle. Nii ja ruuasta puheenollen. En syö enää lihaa. Ja äiti sanoi eilen että jos en saa tarpeeks proteiineja syön lihakseni. No tämä on sitten kaksi jakoinen juttu. Edellisestä kerrasta, siitä ajasta kun olin anorektikko mulle on edelleen jääny pahoja lihaksiin ja niveliin liittyviä ongelmia. Toisaalta tahon että ne katoo, mutta toisaalta en todellakaan halua. Helvetti mitä tuskaa on nykyään kävellä välillä. Millasta on kun et meinaa jaksaa pitää päätäs pystyssä, millasta on kun sattuu todella kovaa lihaksiin. Millasta on kun jäljellä olevat lihakset on niin jumissa että lähtee tunto raajasta. Esim. hartia ja niska lihakset jumis, sitten se säteilee koko käteen ja sit lähtee tunto ja voimat kädestä. Se ei ole kivaa, ja kun se ei katoa. Siinä sit yrität ettiä sitä kohtaa josta se pieni kipeä kohta löytyis ja hieroa sitä vähän auki.

Onneks mulla on Niina. Sitä saa kiittää monesta asiasta. Siitä et se välil multa niit nappuloita availee vaikka mistä. Niina on aijemmin mut pelastanu. Se on ollut siinä kun oon tarvinnu. Se on tukenu kun on ollut ongelmia. Se on kestäny mun oikkuja. Se on ottanu vastaan multa mun satutusvälineitä kun oon pyytäny et vie nää pois. Se on kattonu vierestä ku kärsin. Se on nähny sen mun silmistä miten niistä katoaa valo. Muistan sen hetken kun Niinan kans tultii vikaa kertaa kaupungista ennen ku menin osastolle. Seistiin linkin seisomapaikalla. Se rupes itkemään. Halasin sitä. Sanoin et kyl mä pärjään, kyl säki pärjäät. Ei mulla ollu tunnetta siin mukana. Olin jo kylmentyny. Mutta nykyään se sattuu. Se ilme. Ne silmät. En koskaan anna anteeks sitä mitä sille oon aiheuttanu. Enkä sitä mitä oon muille aiheuttanu.

Meillä oli se ruokailu tässä. Sen jäleen paino oli taas 50.6kg. Toivon sen laskevan, ihan vain sen 0.7kg kin riittäs. Se ei ollut mitään mukavinta. Pelkkiä makarooneja ja ketsuppia, sekä kurkkua ja tomaatteja. Ei mitenkään kovin makoisaa. Ja sen jälkeen tuntui pahalta. Oksetti. En tiedä johtuuko se fyysisistä asioista, vai jonkin sorttisista henkisistä ongelmista.

Huomasin että kun on menettänyt jonkun, jonkun todella tärkeän hänen arvonsa tajuaa vasta sitten. Tunnen menettäneeni itseni. Tunnen etten saanut sitä kaikkea mitä tarvitsin. Sitä mitä halusin, kaipasin. Ongelmani, pulmani kaatoi hänet. Hän ei jaksanut minua. Miksi minusta tuntuu ettei niin moni tunnu jaksavan minua? Tiedän syyn siihen. Se olen minä, minä itse. En enää ollut vahva. En ole vahva vaikka haluaisin niin kovasti kantaa itseni ja muut. Tahtoisin jaksaa. Halusin niin että hän olisi tukena. Turvaamassa kun pelottaa. Lähellä kun sitä tarvitsen. Että hän olisi opettanut minut luottamaan itseeni. Luottamaan siihen että voin olla haluttava. Opettamaan että minun ei tarvitse hävetä itseäni. Että hän olisi opettanut enemmänkin intiimejä asioita, koska nyt en uskalla enää lähestyä ketään niin. Tunnen etten osaa. Tunnen että en voi. Nolostun koska tunnen että en osaa.
Tunnen jääneeni yksin. Ja kun se kylmeneminen alkoi jo niin kauan aikaa sitten. Miksei voinut sanoa ettei jaksa minua jo aijemmin? Miksi piti antaa minun kärsiä näin kauan? MIRA2 tilanne. Ihan samallalailla taas. Mikä ihmisiä oikeen vaivaa? Mikä mus on vikana? Ei kai mulle oo nii vaikee sanoo kasvotusten et en jaksa sua enää?! Työnnän läheisyydenkipeyden, sen särön jonka omistan (niinkuin sisko sanoi, se on se särö jolla mut saa sorrettua, millä mut saa tuhottua) sydämeen, sinne sisälle siksi aikaa kun se taas joskus, millon lie, on ajankohtaista. Annan ulkokuoreni olla kova ja vahva. Kannatella muita. Tahdon olla se mitä ennen olin. Ei enää säröjä ulkokuoressa. En muutu kuitenkaan kylmäksi, koska se kaipuu on siellä sisällä piilossa. Se siellä odottaa, uinuu kuin vauva. Mutta tämä yksinäisyys kalvaa. Siihen on vain totuttava. En tiedä koska olen valmis ottamaan seuraavaa seurustelukumppania. Se voi viedä aikaakin. Pitää yrittää suojella itseään. Vaikka se on todella todella vaikeaa minulle nyt.

Tasan viikon päästä olen täysi-ikäinen ja silti neitsyt ja kokematon. Pelkään tulevaa. Minunhan piti kuolla jo. Pelkään sitä päivää. Pelkään todenteolla. Jos en pysty olemaan vahva. Jos sorrun kun joku sanoo jotain. Pelkään elää. Kaikki tulee mieleen. Kaikki ne kerrat kun toivoin kuolevani. Veriset kädet. Lääkehuruiset kerrat. Kaikki. Se hetki on minulle rankin. En kaipaa että ihmiset sanoo hyvää syntymäpäivää, kaipaan vaan että joku on juttelemassa vaikka mesessä tai soittaa. Saatan olla itkuinen ja hiljainen, mutta tarvitsen tukea selvitäkseni. Tämä tulee jatkumaan. Jotkin asiat jo unohtui mitä halusin sanoa, mutta kirjotan vielä. Tunnen olevani tarpeeksi vahva selvitäkseni edes joistain asioista jotka minua painaa. Menen kouluun vaikka jonkun pitäisi raahata. Istun rauhassa ja olen tunneilla. Kestän.