Saanko kysyä miksi?Miksi elämä on tälläistä?
En jaksa pitää kyyneleitä aina sisällä, mutten enää kykene niitä päästämään uloskaan.
Annan periksi.
Joko syöt vitusti, tai et mitään.
Joka tapauksessa et pääse tästä ahdituksesta enää irti.
En jaksa pitää kyyneleitä aina sisällä, mutten enää kykene niitä päästämään uloskaan.
Annan periksi.
Joko syöt vitusti, tai et mitään.
Joka tapauksessa et pääse tästä ahdituksesta enää irti.
Tietääkö joku millaista se on? Ei.
Tietääkö joku tarkalleen mistä se johtuu? Ei.
Kykenetkö kertomaan? Ehkä, mutten voi.
Kykenetkö kertomaan? Ehkä, mutten voi.
"Pääsetkö sinne?"
"Kykenetkö kävelemään?"
En tiedä, hän vastaa. Kuulet kuinka tuuli tuivertaa. Se pimeydessä heiluttaa puita raivollaan.
Tiedät jääneesi sinne. Iäisyyteen. Jättäneesi itsesi, perheesi, läheisesi, nautinnon, kaiken. Tiedät hävinneesi tämän kamppailun. Muttet myönnä. Et myönnä sitä mitä muut kalpeiden luisevien käsiesi lomasta korviisi kuiskaa. "Olet sairas, sairas, sairas..." Se jää kaikumaan. Muttet usko. "En ole! Uskokaa jo! En ole, enkä tule olemaan!" huudat. Kosketat kaulaasi. Tunnet kuinka kylmä ihosi on. Tunnet sydämesi hiljaisen sykkeen sormiesi alla. Kohta se on ohi. Kohta olet mitä haluat. Saat siipesi takaisin. "Lennä pieni lintu, lennä. Äläkä koskaan tule takaisin tänne." Niin he huutavat. Ainakin niin sen uskot olevan. Makaat hiljaa. Kuulet äänen jonka tunnistat useista aijemmista kerroistasi täällä. Makaat sängyssä. Tiedät nuo tutut lakanat. Tutun äänen. Tutun tunteen. "Täältä on päästävä pois ja äkkiä", pääsi huutaa. Mutta lopulta sinä pieni tyttö saat siipesi. Kaipaamasi vapaus on tarjottu sinulle. Sinä tartut siihen. Kohoat. Näet ihmiset allasi. Hymy kohoaa kasvoillesi. He sanovat jotain. Yrität kuulla. Liian hankalaa. Yrität uudelleen ja kuulet heidän sanansa. Tiedät olleesi väärässä.
He huusivat perääsi. Surun täyttämin silmin. "Miksi lähdit? Älä mene. Taistele vielä. Kyllä me sen yhdessä voitamme. Älä mene pois. Rakas, älä luovuta." Ja niin katoat kyyneleittesi tippuessa poskiltasi alas heidän päälleen sateeseen sekoittuneena. Hän on poissa, eikä koskaan palaa.
"Kykenetkö kävelemään?"
En tiedä, hän vastaa. Kuulet kuinka tuuli tuivertaa. Se pimeydessä heiluttaa puita raivollaan.
Tiedät jääneesi sinne. Iäisyyteen. Jättäneesi itsesi, perheesi, läheisesi, nautinnon, kaiken. Tiedät hävinneesi tämän kamppailun. Muttet myönnä. Et myönnä sitä mitä muut kalpeiden luisevien käsiesi lomasta korviisi kuiskaa. "Olet sairas, sairas, sairas..." Se jää kaikumaan. Muttet usko. "En ole! Uskokaa jo! En ole, enkä tule olemaan!" huudat. Kosketat kaulaasi. Tunnet kuinka kylmä ihosi on. Tunnet sydämesi hiljaisen sykkeen sormiesi alla. Kohta se on ohi. Kohta olet mitä haluat. Saat siipesi takaisin. "Lennä pieni lintu, lennä. Äläkä koskaan tule takaisin tänne." Niin he huutavat. Ainakin niin sen uskot olevan. Makaat hiljaa. Kuulet äänen jonka tunnistat useista aijemmista kerroistasi täällä. Makaat sängyssä. Tiedät nuo tutut lakanat. Tutun äänen. Tutun tunteen. "Täältä on päästävä pois ja äkkiä", pääsi huutaa. Mutta lopulta sinä pieni tyttö saat siipesi. Kaipaamasi vapaus on tarjottu sinulle. Sinä tartut siihen. Kohoat. Näet ihmiset allasi. Hymy kohoaa kasvoillesi. He sanovat jotain. Yrität kuulla. Liian hankalaa. Yrität uudelleen ja kuulet heidän sanansa. Tiedät olleesi väärässä.
He huusivat perääsi. Surun täyttämin silmin. "Miksi lähdit? Älä mene. Taistele vielä. Kyllä me sen yhdessä voitamme. Älä mene pois. Rakas, älä luovuta." Ja niin katoat kyyneleittesi tippuessa poskiltasi alas heidän päälleen sateeseen sekoittuneena. Hän on poissa, eikä koskaan palaa.
(c)Meem2009
And piece by piece she disappears. She's dieing inside and no-one does see that or understand why.
She smiles if needed. She laughs as she used to.
She doesn't want this.
She want's to cry, cry out the pain.
She want's someone to understand.
And she lies on her back.
She wants...
She smiles if needed. She laughs as she used to.
She doesn't want this.
She want's to cry, cry out the pain.
She want's someone to understand.
And she lies on her back.
She wants...
Kun elämänsä antaa käsiin jotka rusentaa sen ryttyy, heittää seinää. Huutaa että se olen nytten minä joka määrää, se huutaa minkälainen sinun pitää olla. Juuri sellainen kun hän haluaa, mutta ei kuitenkaan. Järki huutaa pienen pienellä äänellä läpi muurien että tule tänne, täällä sinä olet paremmassa turvassa, mutta olen heikko, helpompaa kaatua lasiseinän läpi, kun avata raskas rautaportti.
VastaaPoistaOlemme molemmat liian heikkoja palaamaan järjen luokse, haluamme sen minkä eteen pitää kerätä voimia, sen eteen joka meidät tappaa. Mutta sitten, sitten me voimme hymyillä ja sanoa, me pystyimme siihen. Me pystyimme, vaikka se ei kenenkään korviin enään kantaudu.
Ei kuolema minua pelota, ei enään. Voin laskea henkeni varovasti sen käsiin, se tietää milloin on aika repiä minut täältä pois. En pelkää, en kuolemaa, en mitään.
Voin hengittää vapaasti, koska tiedän että en elä enään kymmentä vuotta. Ei tarvitse enään taistella kun se iso taistelu.
Haluan arkustani mahdollisimman pienen ja kevyen.
Tiedän kyllä, miltä sen tuntuu. Kun sen kerran kokee, sitä ei unohda. Etenkään, jos se tunne ei ikinä jätä.
VastaaPoistakuulostaa niin tutulta tuo mistä kirjoitit..
VastaaPoista