Ruoka. Se oli kamalaa. Hirveää punastalihaa joka tihku rasvaa. Mukamas vartaita. Perunoita. Minun tekemää salaattia, ei oman reseptin mukaan. Maitoa ja vettä. Ja myöhemmin vielä muurinpohjalettuja.
Nuo yrittää jotain. Ihan selkeesti yrittää. Jääkaappiin oli ilmestyny jotain ihme vanukkaitaki. Molemmat jääkaapit iha täynnä.

Ennen se oli niin helppoa. Helppoa olla syömättä. Miksi siitä pitää nykyään tehdä tollanen show. Mukamas ilonen perheateria. Äiti kyyläs mua kun söin. Se kyyläs aurinkolasiensa takaa. Luuliko se oikeesti etten mää huomais?!
It used to be like they say, no-one saw my game
Miks tän pitää olla näin hankalaa?!
Inhoan olla täällä. Inhoan sitä miten noi kattoo. Seuraa haukan katseellaan.
Ei oo ees järkee mennä keittiöön kolistelee mitään astioita yms ku olkkarista näkee suurimman osan keittiöö.
En jaksa tällästä. Tahon entiset ajat takas. Kun KUKAAN ei tienny. Kun olin vain omissaoloissani. Se oli niin helppoa. Pikkuhiljaa sisimpäni sammui, valuin hukkaan jokaisella viillolla. Annoin anteeksi itselleni hetket jotka olin päivän aikana iloinnut. Pidin kuoreni kovana. Kukaan ei nähnyt. Nähnyt miten joku joka aina oli muille paikalla, joka aina oli tukena ja turvana, kuoli.
Kaikki tuli niin äkkiä. Pieni rako muuriin, pieni hetki että olin heikko. Silloin masennus tuli. Ja siitä tuli pahempi syömishäiriö myös. Tahdon takaisin niihin aikoihin. Voisin edelleen elää muilta peitossa. Voisin olla taas laiha.

Inhoan tätä niin että tunnen tukehtuvani. Tahtoisin vain huutaa. Muuttaa kaiken takaisin.
Antakaa minun jo olla! Syön jos syön! Antakaa minun ollaa!!