...eikä mikään ole muuttunut.

Toinen blogi; 12.4.09.
{"Koirakin selviää kyllä ilman minua. Sen sisko hoitaa kyllä. Jos ei niin se viedään piikille. Siitähän äiti jo muutenkin puhui. Inhoanhan muka koiraani niin paljon. Ihan kun en sitä olisi viimein oppinut rakastamaan. Ihan kun ei sekin sattuisi ja loukkaisi kun sen äiti sanot. Kun moitit. Kun katsot sillä ilmeellä, se pettymys silmistäsi kajoaa minuun. En pysty katsomaan sinun etten alkaisi itkeä. Et tiedäkään miten pahasti minua loukkaat, äiti. Et tiedäkkään miten paljon se minuun ahdistusta lisää. Miten paljon tahtoisin olla taas auttavaisempi. Jaksaa tehdä, miellyttää. Olla se pienen pieneltä ihanalta tyttöseltä vaikuttava henkilö joka teki ja teki, pyytämättä mitään vastineeksi. Ilman kiitosta, ilman kunniaa, iloisin silmin hän painoi päänsä tyynyyn sanoen hiljaa sanat “ehkä ensi kerralla huomaat, ehkä ensi kerralla.”}

26.11
Äiti istui keittiössä. Luin tämän uudestaan ja uudestaan mielessäni istuessani tässä olohuoneen sohvalla. Tietokone niin polvia vasten ettei naamaani näe. Kyyneleet kirposivat taas silmiini aivan kuten jo niin monta kertaa tämän yön aikana. Halusin juosta äidin eteen samaan aikaan kun hän söi aamupalaa. Itkien huutaa hänelle. "Et ole muuttunut. Mikään ei ole muuttunut. Miksei mikään muutu vaikka kuinka yritän puhua? Etkö tunne kyyneleideni reittejä jo? Etkö näe missä ne ovat menneet? Etkö näe että tapatte minua edelleen?! En voi parantua ennen kuin jokin muuttuu. Mutta tiedätkös... tiedän ettei mikään koskaan muutu. Ei ennen kuin kuolen. Tajuatko? Minä en enää jaksa!"
Enhän minä tietenkään mihinkään mennyt. Painoin vain kyyneleitä takaisin sisälle jottein minun jo muutenkin kyyneleistä turvonnut ihoni paljastaisi minua. Mutta kukapa sitä huomaisi. Äiti on ainoa joka siihen pystyisi, muttei aamukiireiltään ehdi minua oikein huomioimaan. Isä ja veli... eivät he huomaa mitään.

Sisällä palaa palo tällä hetkellä. Tahdon pois täältä. Tahdoin pois tästä talosta. Vien koirani pois kunhan vain ehdin. Enkä jätä mitään jälkeeni. Olen liian rikki kestääkseni kaikkea sitä entistä mikä minut on rikkonut. Voiko kukaan edes arvata kuinka minuun sattuu? Ja kuinka joudun pidättelemään itkuani? Kuinka vain haluaisin rojahtaa jaloiltani maahan ja itkeä, kuten joskus aijemmin? Mutten voi... Kaikki on kotona. Ja pikkukoirat kaipaavat jo huomiota, eikä äitiä ole lähimailla...