Kaikki mitä yritänkään tehdä viittaa häneen. Lindaan. Siihen kaikkeen mitä me tehtiin yhessä. En tiiä mitä tehä.
Miten reakoin siihen koulussa? Miten voin kävellä samoilla käytävillä? Se istuu mun takana psykan tunnilla. Onneks Maisa istuu mun vieressä.
Mut on rikottu.
En osaa enää mitään. En osaa olla ajattelematta.
En osaa olla kokematta tuskaa. En osaa olla ajattelematta niitä hetkiä joita meillä oli.
En jaksa tuskaa enää.
En pysty peloltani ajattelemaan järkevästi.
Päätän tehdä hommia, mutten pysty.
Miksi minulle aina käy näin?
Miksi olen niin heikko?
Miksen ole kuollut jo? Koska kaipaat läheisyyttä, mutta se vain rikkoo sinua enemmän ja enemmän.
Pelkään mennä kouluun.
Pelkään itseäni.
Pelkään mennä osastolle.
Pelkään. Kärsin. Kadun. Kuolen.
26.4.2009
Tänään minä pääsen sängystä ylös, tänään en itke, tänään olen vahva enkä sorru, tänään minä laihdun vielä vähäsen.

Mutten kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Makasin vain, kuuntelin musiikkia ja pyörin pääni kanssa sumeassa kehässä.
Huomaan asioiden muuttuneen. Olen katkera ja rikki. Ehkä kaipaan hieman seksuaalista toimintaa toisen kanssa, mitä siis en ole saanut. En pysty tällä hetkellä itsellenikään mitään tekemään. En voi alottaa touhuamista, koska jo siinä vaiheessa se tuntuu iljettävältä ja kaikki tuska pyyhkii kaiken pois. Toki olisihan se melko mukavakin tapa lievittää stressiä ja saada ajatukset muualle, mutta en pääse edes alkuun. Ihmettelen nyt kovasti jos tämän edes julkaisen, enhän minä tälläisiä asioita itsestäni yleensä paljasta.

Mutta miksi en jaksa? Miksi on vaikeaa nousta ylös sängystä, hengittää? Se johtuu ihan siitä että annoin taas itseni rakkauden armoille. Oma on syyni, jälleen.
Luen erästä ihanaa kirjaa. Marya Hornbacher-elämä kateissa, kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Saisimpa luettua sen loppuun asti. Voisimpa vain syventyä siihen. Tahtoisin tuon omaksi. Se on jotenkin niin ihana.
Tämä on viides päivä. Jos tänään itken painun taas alas. En jaksa sitä enää. Yritän pitää itseäni pystyssä, mutta se on niin vaikeaa.

Ne kaksi maagista biisiä jotka soitimme.
Jännitin istuessani siinä odottamassa vuoroamme, mutta kun se nimi sanottiin "Gacysia" (olikohan se noin... en enää muista. =Go away, cant you see I'm angsting, en ite keksinyt nimeä, onneksi. En tykännyt tosta mitä se meinas, en yhtään, mutta lyhenne oli ihan kiva, erilainen), nousin tuolista ja kaikki se jännitys katosi kävellessäni hakemaan mustaa, hieman naarmuista kitaraani. Tiedän että olisin voinut katsoa enemmän katsomoon soittaessani, osasin ne ulkoa. Levytetyssä versiossa laulaja soittaa kitaralla väärässä kohdassa, hän soittaa 3:sella vaikka piti soittaa 4:sella. En voinut kesken biisin muuttaa sitä tai rummut ja basso ei olisi tullut mukana. Se jäi ärsyttämään, kuten se miten hän vei mun homman, mun unelman. Kitaristi-laulaja. En tule koskaan sitä saavuttamaan, näin uskon.
Miten tuo liittyi mitenkään tähän päivään? Liittyy se. Terapeutti pyysi piirtämään onnen, minun onnellisimman hetken ja onnen symbolin. Keikka oli minun onnellisin hetki. Se tuli ekana mieleen. Se oli jotain aivan mahtavaa. En edes ajatellut joitain hetkiä ihmisten lähellä, rakkautta siinä tilassa, koska ne on satuttanut minua niin. Ja maalasin mitä ekana mieleen tuli. Symbolina oli nuotti keskellä mustalla ja sydän isona sen takana. Ilman musiikkia en elä. Ja rakkautta kaipaan. Hyväksyntää. Läheisyyttä. Tuntuu ettei kukaan halua olla lähelläni, että olen niin kuvottava. Ihan kun en muka häpeäis itteeni jo ihan tarpeeks. I need love. Inhoan joutua olemaan näin yksin nyt. Tunnen jääneeni taas sivuun. Enkä tiedä mitä tehdä.

Päätin että tänään voisi vähän siivoilla omaa huonetta ja jumpata. Tehä vähän viihtysämpää tästä paikasta. Näin sen pitäski mennä. Eron ja tuskan antaa mulle energiaa ja vihaa(pystyn siivoomaan vihasena kaikista parhaiten) riittämiin et en enää itkis vaa saisin asioita tehtyä. Äiti tulikin tohon puhumaan jotain et pitäs jotain pientä tehä. Tiedän sen. Tänään ehkä jaksisinkin. Katsoo nyt miten menee. Kohta on ruokailu. Eikä mua hirveesti ees ahista. Vähän on semmonen outo olo etten taho syyä ku sit paino nousee taas tonne taivaisiin yli 50kg. Vedän karkkia vaik koht o ruokailu. Ku nyt ku o paree olo, eikä itketä niin pahasti, ne maistuu paremmalle. Nii ja ruuasta puheenollen. En syö enää lihaa. Ja äiti sanoi eilen että jos en saa tarpeeks proteiineja syön lihakseni. No tämä on sitten kaksi jakoinen juttu. Edellisestä kerrasta, siitä ajasta kun olin anorektikko mulle on edelleen jääny pahoja lihaksiin ja niveliin liittyviä ongelmia. Toisaalta tahon että ne katoo, mutta toisaalta en todellakaan halua. Helvetti mitä tuskaa on nykyään kävellä välillä. Millasta on kun et meinaa jaksaa pitää päätäs pystyssä, millasta on kun sattuu todella kovaa lihaksiin. Millasta on kun jäljellä olevat lihakset on niin jumissa että lähtee tunto raajasta. Esim. hartia ja niska lihakset jumis, sitten se säteilee koko käteen ja sit lähtee tunto ja voimat kädestä. Se ei ole kivaa, ja kun se ei katoa. Siinä sit yrität ettiä sitä kohtaa josta se pieni kipeä kohta löytyis ja hieroa sitä vähän auki.
Onneks mulla on Niina. Sitä saa kiittää monesta asiasta. Siitä et se välil multa niit nappuloita availee vaikka mistä. Niina on aijemmin mut pelastanu. Se on ollut siinä kun oon tarvinnu. Se on tukenu kun on ollut ongelmia. Se on kestäny mun oikkuja. Se on ottanu vastaan multa mun satutusvälineitä kun oon pyytäny et vie nää pois. Se on kattonu vierestä ku kärsin. Se on nähny sen mun silmistä miten niistä katoaa valo. Muistan sen hetken kun Niinan kans tultii vikaa kertaa kaupungista ennen ku menin osastolle. Seistiin linkin seisomapaikalla. Se rupes itkemään. Halasin sitä. Sanoin et kyl mä pärjään, kyl säki pärjäät. Ei mulla ollu tunnetta siin mukana. Olin jo kylmentyny. Mutta nykyään se sattuu. Se ilme. Ne silmät. En koskaan anna anteeks sitä mitä sille oon aiheuttanu. Enkä sitä mitä oon muille aiheuttanu.
Meillä oli se ruokailu tässä. Sen jäleen paino oli taas 50.6kg. Toivon sen laskevan, ihan vain sen 0.7kg kin riittäs. Se ei ollut mitään mukavinta. Pelkkiä makarooneja ja ketsuppia, sekä kurkkua ja tomaatteja. Ei mitenkään kovin makoisaa. Ja sen jälkeen tuntui pahalta. Oksetti. En tiedä johtuuko se fyysisistä asioista, vai jonkin sorttisista henkisistä ongelmista.

Huomasin että kun on menettänyt jonkun, jonkun todella tärkeän hänen arvonsa tajuaa vasta sitten. Tunnen menettäneeni itseni. Tunnen etten saanut sitä kaikkea mitä tarvitsin. Sitä mitä halusin, kaipasin. Ongelmani, pulmani kaatoi hänet. Hän ei jaksanut minua. Miksi minusta tuntuu ettei niin moni tunnu jaksavan minua? Tiedän syyn siihen. Se olen minä, minä itse. En enää ollut vahva. En ole vahva vaikka haluaisin niin kovasti kantaa itseni ja muut. Tahtoisin jaksaa. Halusin niin että hän olisi tukena. Turvaamassa kun pelottaa. Lähellä kun sitä tarvitsen. Että hän olisi opettanut minut luottamaan itseeni.

Tunnen jääneeni yksin. Ja kun se kylmeneminen alkoi jo niin kauan aikaa sitten. Miksei voinut sanoa ettei jaksa minua jo aijemmin? Miksi piti antaa minun kärsiä näin kauan? MIRA2 tilanne. Ihan samallalailla taas. Mikä ihmisiä oikeen vaivaa? Mikä mus on vikana? Ei kai mulle oo nii vaikee sanoo kasvotusten et en jaksa sua enää?!

Tasan viikon päästä olen täysi-ikäinen ja silti neitsyt ja kokematon. Pelkään tulevaa. Minunhan piti kuolla jo. Pelkään sitä päivää. Pelkään todenteolla. Jos en pysty olemaan vahva. Jos sorrun kun joku sanoo jotain. Pelkään elää. Kaikki tulee mieleen. Kaikki ne kerrat kun toivoin kuolevani. Veriset kädet. Lääkehuruiset kerrat. Kaikki. Se hetki on minulle rankin. En kaipaa että ihmiset sanoo hyvää syntymäpäivää, kaipaan vaan että joku on juttelemassa vaikka mesessä tai soittaa. Saatan olla itkuinen ja hiljainen, mutta tarvitsen tukea selvitäkseni. Tämä tulee jatkumaan. Jotkin asiat jo unohtui mitä halusin sanoa, mutta kirjotan vielä. Tunnen olevani tarpeeksi vahva selvitäkseni edes joistain asioista jotka minua painaa. Menen kouluun vaikka jonkun pitäisi raahata. Istun rauhassa ja olen tunneilla. Kestän.

25.4.2009
Paino ei liiku mihinkään. Tasan 50.0 pysyy.
Tavotteeni ei enää ole niin sairas. Kuhan alle 50kg ja edes vähän nätimpi vartalo.
Mutten jaksa tehdä töitä enää sen eteen.
Voisimpa vain kadota.
Hävitä.
Olen kadottanut kaiken elämästäni. Eikä itkeminen auta.
Luulin saaneeni elämäni edes osittain kasaan. Mutta nyt olen sen tuhonnut.
En osaa enää elää.
En näe elämää jos tämä jatkuu näin.
Näen vain kuolemaa. En tahdo kuolla mutten pysty tämmöisessä olemaan.
Mikään ei auta.
En voi mennä kouluun enää. En voi ajatellakkaan meneväni minnekkään.
Pelkään etten jaksa kauaa. Sorrun jo muutenkin. Kaikki, aivan kaikki kaatuu. Mikään ei enää estä sitä.
En saa mitään kasaan mikä pitäisi minut pystyssä, mikä tukisi.
Tarvitsen läheisyyttää, rakkautta, mutten sitä saa.

Äiti tuli tänää avaa mun huoneen oven.
Käännyin kattoo et mitä asiaa sillä on.
Se sano: Kato oot vielä elossa.
Mumisin jotain.
"oisin tullu seuraavaks kokeilee su pulssia"
Sit se ravisteli pari päivää sitten hankittua rauhottava täydennystä joka nyt oli melko tyhjä, alle puolet jäljellä.
Joku ilta oltin 19 rauhottavaa sallitun 4 sijaan. Eivät auttaneet.
Nyt olen yksin.
Heti kun silmäni aukaisen kyyneleet alkavat valua.
En osaa enää elää.
En osaa enää liikkua kuten normaalit ihmiset.
En osaa olla mitään.
Voisin vain maata koko päivän sängyssä, mutta se pieni "kiltti tyttö" käskee nousemaan.
En jaksa tätä.
Pelottaa.
En saa enää keltään läheisyyttä jota tarvitsen.
Olen loppu tähän paskaan.
Kiinnostaako minua ruoka nyt, ei ja juu.
Haluanko elää, en ja joo.
Pääsenkö jaloilleni, pelkään etten.
En seurustele enää, ei ole ketään keltä sais kaipaamaa läheisyyttä.

23.4.2009
Mitäs taas sanois...
Voisimpa sanoa etten todellakaan halua enkä jaksakaan elää enää.
Sama se miten käy.
leikki loppu tähän. ei enää, ei enää koskaan.
Elämältä katosi pohja, pohja joka piti minua pystyssä.
Vain siksi että en saanut jätettyä ajoissa. Ja nyt... jään yksin taistelemaan. Itkemään. Suremaan.
Ja lopulta, nykyinenkin hajuaa ja minä kuolen,

10.4.2009
9.4.2009
Se sanaton kaipuu..
"Just the pain that I have in my heart, as heavy as it is, it could kill me.
I don't know when this will stop, if it ever will.
Don't let it kill me, I don't want to die.
I just want this madness to end.."
And so much more to say, but I'm too tired to write it down...
I don't know when this will stop, if it ever will.
Don't let it kill me, I don't want to die.
I just want this madness to end.."
And so much more to say, but I'm too tired to write it down...
Syönyt taas ihan hirveesti. En maha itelleni mitään. Tänään tosin painoin vaatteet päällä 50. 7 (?) tai jotain sinnepäin. Huoh, mikä helpotus. En millään ois jaksanu jos paino ois jämähtäny ylös ja viel pahempi jos se ois noussu nousemistaan.
Oksettaa ruoka.
Kierrän kaupassa kaukaa liha ruuat. En tahdo liha ruokia. Iskäkin just valmistaa kanaa. En halua ruokaa, varsinkaan rasvasta kanaa. Eilen menin ostamaan välipalaa ennen terapiaa. No sit oli otettava lihatuotteinen leipä. Ei lopulta ollu nii hyvää ees. Aattelin jo kauppaa kohti kävellessäni et mää lihon, lihon, lihon. Ja ostin viel karkkia alakerrasta. Että oli kauheeta.
Ja mun piti olla syömättä eilisestä maanantaihin. Ja paskat se onnistu!!
Tahon lopettaa syömisen. Olen läski. Inhottava.

6.4.2009
3vanukasrahka sydeemiä 84kcal/per yks.
Jugurttikipollinen, taas.
Cocacola zero (oli muute suht pahaa)
nuudeleita
olikoha se siin....
Kuitenki loppusummaks laskin, sillon ku viel muistin mitä kaikkee oli syötynä, et tulis tälle päivälle 1333,5kcal
O se vähemmän ku eilen, mut ihan liikaa.
Eikä painosta oo mitään selkoo.
Aivan niiiin, unohin sen vitun pikaruokalapatongin prkl.. Eli joo, kivasti menee yli.
Ja tekee ihan vitusti mieli roskaruokaa.

5.4.2009
Syöminkäiset
Aamupala:
Mansikka-banaani jogurttia ~ 200kcal (80/100g)
Mansikoita ~64,5kcal (43/100g)
"Päiväruoka":
Viili(maustamaton) ~ 80kcal (40/100g)
Patonki(levite, kurkkua ja salaattia) ~ n.120 (arvio, levite oli vähempi kalorista kuin voi ja paremman makustakin)
Banaani ~ n. 72kcal
Twix: (492/100g-> yhes patukas 143/29g x2 =)286kcal
Pari salmiakki pastillia ~5kcal
n.40g ässämixei ~144kcal
Makaroonilaatikkoa n.350g ~367,5kcal
Limsaa n.2dl ~96 (1dl/48)
Yhteensä:1435kcal
Aivan mielettömästi.

Päivä jota en tule unhoittamaan
Oon tänään kirjottanu ihan mielettömän litanjan tekstiä toiseen blobiini (verratkaa nimeäni tuohon blodilistaani tai paina otsikkoa). Asiaa on sisällä niin hirveästi etten tiedä miten sen kaiken saisin ulos.
Lueskelin vihkoa jota pidin päiväkirjanani joskus tammikuussa. Sitäkään en koskaan saanut loppuun. Tuli muistoja mieleen. Niistä suht hyvistä ajoista. Uskoin ekan kerran parempaan, hymyilin ekan kerran oikeasti. Olin onnellinen.
Liittymäni vaihdetaan, viimein. En jaksa sitä että saldo menee aina kiinni. Nyt pitäisi ilmeisesti riittää tekstailua varten ihan kivasti. Saas nyt nähä miten alkaa toimimaan.
Tekee mieli roskaruokaa. Semmoinen olo että tahtosin vaan ahmis ruokaa naamaan. En voi. Meikä painaa tänään taas "kivat" 51.7kg. Oksettaa, tiedetään. Ärsyttää kun äiti tuolla just alko syyä ja kilistelee lautasta. Ja iskä viel o laittanu uuniin tulemaan makaroonilaatikkoa. Se tuoksu niin hyvälle kun se sitä laitto. Kauhee himo.
Ja tahsotin pääsiäismunia, pääsiäissuklaita. Pandan suklaita (pandan tehdas on muuten n.5km pääs meitin kotoo, aikas kiva, mutten siltikään siel käy usein.) ja muita namusia.
Mutta ei, en saisi syödä. Tämä on niin raastavaa. Tahtoisin mehukeittöa, se on vähä kalorista ja lämpimänä aikas hyvää. Tahdon ruokaa ilman että lihon.
En taida taaskaan mennä harkkoihin. En jaksa. Terapeuttikin sanoi ettei mun tartte tehä mitään mitä en jaksa. Se oli kuitenkin väärässä. En voi jättää siivoomista totaalisesti äitille. Se ei kestäs sitä. En voi. Ja opiskella pitäs. Ja LIIKKUA!! En vaan saa itseäni mitenkään liikkeelle. Ärsyttää.
Tahtoisin olla laiha. Inhoan sitä miltä näytän. Maha, kädet, reidet, jalat yleensä. Selkä on ainoa asia joka näyttää edes jotenkin hyvältä.

4.4.2009
En tiiä paljon vaaka tänään näyttää.
Kaloreita kertyny ruhtinaalliset 876. Paitsi et unohin lisätä siihen ne kaks leipää jotka tänään (aivan koulua lauantaina->koe) koululla. Mutta juu, oon syöny tohon kalorimäärään banaanin, tripin (koululla), jugurttikulhollisen, patonkia, puolen litran limsapullon. Semmottiis, ainakaan en muista muuta. Tohon pitää toki lisätä muutakin viel, mut laskeksin ne sit myöhemmin. Tekis mieli vetää lisää ruokaa naamaan, mutten saa, EN SAA!
Painoani en tiedä. Mitähän norsun luokkaa se taas onkaan..?!

Olin täs, eilenkö se oli, no en muista. Kuitenki, lihonu taas. 50.1 näytti vaaka.
Ja tänään linkis katoin miten reidet hyllyy ky linkki täris. Ei helvetti et oksetan itteeni.
Laihu saatana.
Oon täs viimosen kahen-kolmen viikon aikana käyny alhaisimmalla mitä mun paino on koskaa ollu ja sit se on taas ylhäällä... Perkele!
En niin millään jaksas ees kirjottaa, vaikka kovasti haluaisin. En saa mistään tukea tähän... Mihinkään. Elämään.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)