Miten kauan jaksatkaan muistuttaa itsestäsi?!

Eilen, 27.11, oli isän synttärit.
Se päivä ei enää oikein ole juhlallinen, ei ainakaan minun sisälläni.
3 vuotta sitten, samana päivänä ukkini, isän isä, joutui viimeisen kerran sairaalaan. Hän kuoli samana vuonna 20.12. Sinä vuonna mummo oli meillä joulun ja minä lähdin toisen mummoni luokse jouluksi.
2 vuotta sitten, samana päivänä minä menin osastolle. En koskaan unohda sitä päivää. Ja vuosi sitten istuin vain kaupungissa kyseisenä päivänä. Minun piti mennä kouluun, mutten millään pystynyt. Päässäni ei liikkunut mitään. Istuin vain kuunnelleen tuskaani. En voinut uskoa että olin vielä elossa vaikka olin päättänyt kuolla aikalailla heti osastolta pääsemisen jälkeen.
Tänä vuonna tuo päivä ei satu niin paljon, mutta en edelleenkään ole kunnossa. Olen kaiketi uppoamassa taas. En kestä sitä. En voi antaa itseni päästää irti vaikka kuinka tuntuu etten jaksa. En halua taas olla se joka ei pärjää missään. Se joka on koko ajan pohjalla. En taas jaksaisi erkaantua elämästä. En halua menettää koiraani tämän takia. Yritän ja yritän.

Söin tänään ekan kerran vasta kymmenen aikaan. Nousin sängystä ja menin pariksi tunniksi ammeeseen. Aika vain kului ja kului. En syö paljoa, mutten liiku paljoa. Ja inhoan sitä kun en laihdu. Oksetan itseäni. Saan ahdistuskohtauksia vartaloni takia. Varsinkin jos jokin on liian kireästi vatsan kohdalla. Ällöttävää.
Tekis mieli kauheesti mennä heti tekemään kanasalaattia. Kauhee jokseenki hyvännälkä. Toisaalta jos tekis sitä sen vois laittaa pieniin osiin sen lopun jos kämppiskin söis. Voitas samalla kattoo leffaa. Oli pakko ostaa "Vuosi nuoruudestani", se on niiin ihana! Mut sit en kyl tahtos kaloreita siit vedellä. Mörh. Vois tosin taas kunnon lääkeannoksen vetää. Laihislääkkeitä riittänee viel aika pitkäks aikaa. Ne toiset pirulaiset on vaan vitun pahanmakusia, niitä pitäs ottaa muutenki monta ja maksaa ihan sairaasti.
Kohta on joulukuu. Helvetti. Inhoon joulua. Ja uutta vuotta. Jo nyt ihan krampissa.

...eikä mikään ole muuttunut.

Toinen blogi; 12.4.09.
{"Koirakin selviää kyllä ilman minua. Sen sisko hoitaa kyllä. Jos ei niin se viedään piikille. Siitähän äiti jo muutenkin puhui. Inhoanhan muka koiraani niin paljon. Ihan kun en sitä olisi viimein oppinut rakastamaan. Ihan kun ei sekin sattuisi ja loukkaisi kun sen äiti sanot. Kun moitit. Kun katsot sillä ilmeellä, se pettymys silmistäsi kajoaa minuun. En pysty katsomaan sinun etten alkaisi itkeä. Et tiedäkään miten pahasti minua loukkaat, äiti. Et tiedäkkään miten paljon se minuun ahdistusta lisää. Miten paljon tahtoisin olla taas auttavaisempi. Jaksaa tehdä, miellyttää. Olla se pienen pieneltä ihanalta tyttöseltä vaikuttava henkilö joka teki ja teki, pyytämättä mitään vastineeksi. Ilman kiitosta, ilman kunniaa, iloisin silmin hän painoi päänsä tyynyyn sanoen hiljaa sanat “ehkä ensi kerralla huomaat, ehkä ensi kerralla.”}

26.11
Äiti istui keittiössä. Luin tämän uudestaan ja uudestaan mielessäni istuessani tässä olohuoneen sohvalla. Tietokone niin polvia vasten ettei naamaani näe. Kyyneleet kirposivat taas silmiini aivan kuten jo niin monta kertaa tämän yön aikana. Halusin juosta äidin eteen samaan aikaan kun hän söi aamupalaa. Itkien huutaa hänelle. "Et ole muuttunut. Mikään ei ole muuttunut. Miksei mikään muutu vaikka kuinka yritän puhua? Etkö tunne kyyneleideni reittejä jo? Etkö näe missä ne ovat menneet? Etkö näe että tapatte minua edelleen?! En voi parantua ennen kuin jokin muuttuu. Mutta tiedätkös... tiedän ettei mikään koskaan muutu. Ei ennen kuin kuolen. Tajuatko? Minä en enää jaksa!"
Enhän minä tietenkään mihinkään mennyt. Painoin vain kyyneleitä takaisin sisälle jottein minun jo muutenkin kyyneleistä turvonnut ihoni paljastaisi minua. Mutta kukapa sitä huomaisi. Äiti on ainoa joka siihen pystyisi, muttei aamukiireiltään ehdi minua oikein huomioimaan. Isä ja veli... eivät he huomaa mitään.

Sisällä palaa palo tällä hetkellä. Tahdon pois täältä. Tahdoin pois tästä talosta. Vien koirani pois kunhan vain ehdin. Enkä jätä mitään jälkeeni. Olen liian rikki kestääkseni kaikkea sitä entistä mikä minut on rikkonut. Voiko kukaan edes arvata kuinka minuun sattuu? Ja kuinka joudun pidättelemään itkuani? Kuinka vain haluaisin rojahtaa jaloiltani maahan ja itkeä, kuten joskus aijemmin? Mutten voi... Kaikki on kotona. Ja pikkukoirat kaipaavat jo huomiota, eikä äitiä ole lähimailla...

Näin minä sain taas arven sisälleni.

Että voipi olla taas niin tiukkaa yrittää pysyä järjissään kun tänne kotia taas eksyin.

Täällä rupeaa kovin kaipaamaan takaisin oman kämpän rauhaan. Kyllä täällä aina huomaa miksi lähti pois. Varsinkin kun sisko on täällä. Se ja sama mitä teen, miten teen, milloin teen ja missä teen, kaikki on aina väärin. Joku mättää aina. Tottakai olen täysi idiootti, eikös? Semmoisen kuvan minä täällä saan. Olen vain tien tukkeena, pilaamassa ilmapiiriä, häiritsemässä ja ärsyttämässä kaikkia. Eihän minulla ole väliä. Ei minun sanomisillani, tarpeillani tai tunteillani. Minua tarttetaan vain omantunnon pönkittämiseen, kaveriksi ja osittaiseksi maksajaksi kaupungiin, karkkien ja uusien leffojen tuojaksi, siivoajaksi, pentujen vahtijaksi ja kiukun purkamisen kohteeksi. On se niin kivaa. Ja jos yritän pyristellä vastaan saan vain nasevia vanoja ja lausahduksia. Eikä kukaan näe kuinka silmäni kostuvat kun he kääntävät selkänsä. Kuinka minuun sattuu.
Ihan kuin minulta haluttaisiin viedä kaikki. Kaikki mitä minä olen. Kaikki minkä eteen teen töitä. Sama se mitä minä tunnen tai miten voin kuhan muitten arki sujuu. Sittenpähän näätte kun minä sairastun kunnolla, kun minä kuolen. Sittenpähän näette. Sittenpähän näette kun nousen teidän yläpuolellenne taka vasemmalta toteuttaen unelmani ja kadoten sen myöten teidän maailmasta. Sittenpähän te saatte kokea miten te tunnutte olevan tukahdutettuja kun minä elän unelmaani maailman toisella puolen ottamatta teihin minkäänlaista yhteyttä. Kummin vaan tapahtuu, minä en jaksa tämmöistä kauaa.
En jaksa sitä että aina, aina se menee niin. Miksi en enää opi? Miksi en opi lopettamaan tätä itseni rääkkäämistä? Voisimpa vaan kylmettää itseni ja unohtaa menneen niin ettei minun tarvitsisi enää tänne tulla.

Tänään ja eilen

Eilen muutenkin tullut syötyä kaikenlaista moskaa. En edes halua kirjoittaa niistä koska se rupeaa oksettamaan minua. Ja kuten huomata saattaa, en nuku tänäkään yönä. Enkä aijo aamullakaan torkahtaa. On minulle tärkeää että ehdin 13.05 alkavaan ROT:iin jotta saan tasan tarkkaan tietää koska minä olen rokotusvuorossa ja koska minulle tärkeitä esitelmiä ja matkoja tapahtuu. En muuten menisi, ellen tietäisi jo jokseenkin mitä tämän kertaisessa tapaamisessa kerrotaan. Käyn kouluakin vain tunnin viikossa. Olen sielläkin ollut vain 1/3. Kerran olin ja kahdesti en.

Miksi?

Ahdistaa miten jotkut muut ovat niin päättäväisiä ja heiltä paino putoaa nopeammin. Inhottaa kun mitään ei minun kohdallani taas tapahdu. Se ahdistaa tosi kovasti. Yritän ja yritän ja yritän. Muttei mitään tapahdu. Miksi tämä on niin hankalaa? Miksen voi laihtua?!
Tiedän etten pidä itsestäni koskaan kokonaan. Oksetan itseäni aina. Mutta kun edes laihtuisin... Se olisi se yksi asia mitä tahtoisin.

Today was a day like that again..

Oishan tää päivä voinu mennä ihan hyvinki, ja osaltaan se menikin. Vaikka asioita tapahtuu nii en jotenkin vaan saa päiviä tuntumaan perseelleen menneiltä koska kaikki päivät on muutenki aika samanlaisia. Ja päivät menee muutenkin niin pahasti mulla päässä sekasin että juuh. Täytyy oikein miettiä nytkin et saanko päivän tapahtumat koottua oikein. Tuntuu et yks päivä kestää puol vuotta. Siis silleen et seuraavana päivänä en muista oikein oliks se päivä eilen vai onko siitä jo pari päivää kun jotain tapahtu.

Mutta siis joo. Asiaan ennen kun nukahan tänne ruudun taakse.

Mun piti periaatteessa valvoa koko yö kun muutenki meni pitkäks. No sit jossain vaihees aamusta nukahin. Mulla oli kännykkäkin herättämässä. Jostain kumman syystä sammutin sen herätyksen sit kun se soi ja en noussu. Hahvahduin vähän ennen kun äiti soitti että tulevat hakemaan mut. Olin silleen et hitto, taasko mulle kävi näin. Mun piti käydä suihkus ja laittaa hiukset kivasti, mitä en o aikoihin tehny. Odottelin sitten pihalla jonkin aikaa. Ei meinannut heitä kuulua. Soittelinkin. Minulla oli platformit taas jalassa. Pohdin siinä odotellessa että oliko kovinkaan järkevä ratkaisu laittaa niitä vain näyttääkseen muka joltain ja pitemmältä ja vain koska en niitäkään ole aikoihin pitänyt.
Kaupungissa sitten puoliks juostiin joka paikkaan. Rintakehä tuntui painavan kamalasti. Olin koko ajan varuillani että jaksankohan sittenkään. Onneksi mukana oli jo monta kuukautta kipeänä ollut siskoni. Hän paljasti enemmän merkkejä ettei jaksa. Äiti kyllä huolehti hänen jaksamisestaan. Äiti olisi halunnut mennä ekaksi kahville ja minä taas kauppaan hakemaan juotavaa ja miniluumutomaatteja leffaa varten. Juotavaa oli pakko saada, oli jo niin nälkä ja heikko olo. Pepsi Maxilla sekin hoitui.
Leffan alkaessa mua ahisti jotenkin tosi pahasti. Olisin vaan halunnut pois sieltä. Sitä paitsi äiti yritti leffan aikana tarjota karkkejaan mulle. Jossain vaiheessa katoin sinneppäin 3Dlasit päässä todella ärtyneenoloisena, sen ruumiinkielikin kertoi. Inhotti moinen. Yrittää saada mut sortumaan. Eihän hän oikeasti kaikkea tiedä. Ei oikeastaan mitään. Varmasti hän kyllä paljon arvaa. Ja hyväähän hän vaan yritti.
No sitten jossain vaiheessa tässä lasten leffassa tuli kohta jossa oli koiria ja ja niille tapahtu kaikenlaista ikävääkin. Ja minulleppa tulee kauhee tippa linssiin ja meinaan ruveta itkemään. Sain jotenkin taas hillittyä itseni. En todellakaan itke julkisella paikalla, sikäli että kauheasti tällä hetkellä muutenkaan itkisin.
Kun sieltä lähettiin pois mentiin tietty heidän tapojensa mukaan 'shoppaamaan'. Kun äiti oli nostamassa rahaa päätin sanoa että lähden takas kämpille. Olisin ihan hyvin voinut mennä kotiakkin, mutta en tiedä kauan he olisivat siellä vielä luuhanneet ja olisin joutunut syömään.

Tänään olen kämpillä syönyt yhden kulhollisen sijaan KAKSI kulhollista makaroonilaatikkoa jonka toin pari päivää sitten kalakeiton kanssa kotoa. Ja yhden vaalean leivän jonka päällä oli kaksi siivua kalkkunaleikkelettä ja salaattia. Ja juonut Pepsi Maxi pulloni loppuun ja lisäksi omenamehua. Tästä kaikesta tullut tosi paha olo jotenkin.

Mutta nyt ehkäpä nukkumaan. Pitäis kai jotain vielä tehdä tänään ja olisi kai silloin hyvä olla hereillä.

Joku toinen ei sitä kestäisi. Sinun on pakko. Et voi vallata jonkun toisen elämää ja jättää muita kärsimään omasi kanssa.

Taas on hirveen pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin. Asiaahan on ja paljon loppujen lopuks tapahtuu vaikkei se usein siltä tunnukkaan.

Kuuntelen yhtä biisiä jota kuuntelin aika kauan aikaa sitten. Etenkin sillon kun synkistelin itseäni alemmas mielialan osalta jotta pystysin viiltämään. Siitä on tosiaan kauan aikaa. Jotenkin vaikea tajuta missä välissä käteni tähän kuntoon sain ja silti haluaisin jatkaa vaikka en pitkään aikaan ole mitään tehnyt. Varsinkin nähä tunnetakaumat painaa päälle biisien kohdalla joista tykkään hirveästi. Lopulta olen tuhonnut itseni muutenkin kun ihoni kannalta. En tunnista itseäni. Olen kovin ahdistunut nykyisen tilani takia. Tilanne luiden esiin tulemisen kohdalla on mennyt alaspäin ja ilmeisesti aika paljon. Jos ne luut näkyisi jota nykyään tuntuu näyttäisin melkolailla anorektiselta.

Olen puhunut äidille näistä luista. Tunnen siitä suurta tuskaa koska näen ja tunnen äidin huolen. Ja kun vain kerron purkaakseni sen edes jonnekkin, etten ihan räjähtäs. Miten voin taas laittaa hänet tämän kaiken kokemaan? Miksen voi olla hiljaa?

Osaan olla hiljaa jossain muussa tilanteessa. Kuten siinä että toinen yö kun valvon näin pitkään. Ja minun on nälkä. En syö. Paljon mitään. Välttelen niin paljon kuin vain voin. EI ole helppoa. Muutenkin ruumis jokseenkin heikko, mutta kyllä se taas tottuu. Ja pitäis aina muistaa kaikki mahdolliset pillerit ja kabselit. Jos ne nyt tässä laihtumisessa mitään auttaa.

Olen niin kyllästynyt ja siksi tämän nyt alotin taas niin rankasti. Söinhän minä jo kausittain laihdutuslääkkeitä jo aika pitkään, mutta nyt olen rajottanut syömisen todella rankasti. Ahdistun helposti. Tulen levottomaksi. En voi pysyä paikallaan, mutten voi lähteä lenkillekkään. Olen kyllästynyt pysymään paikallaan. Jos edes jollain saan jotain tapahtumaan, niin teen sen. Ja tämä on nyt minun vaihtoehtona, taas. Tottakai tahtosin että loppuisi tämä tunne että kuolen melkein mitä teenkin. En meinaa jaksaa mitään. Fyysisesti lähinnä ja siitä psyykkinen väsymyskin osaltaan johtunee. Haluaisin toisaalta nostaa painoani, mutten voi. En pysty siihen. En kestäisi numeroita, vaikken käykkään enää joka päivä useita kertoja vaa'alla.















Olen menettänyt jotain niin paljon tälle kaikelle. 5 vuotta alkaa täyttyä viimeisiään. Vajaa viikko siihen päivään josta on kaksi vuotta siihen kun menin osastolle. Se oli isäni syntymäpäivä. En edes nähnyt häntä sinä päivänä. Se päivä ja niin moni muu tulee olemaan rankkaa. Muistot painaa päälle, enkä osaa tai tavallaan edes halua niitä estää.

Tahdon antaa mennä. Luovuttaa. Lopettaa taistelemisen. Vajota taas masennuksen syvimpiin aaltoihin ja tuhota tulevaisuuden ja kaikki toiveet ja unelmat. Voin kuvitella istuvani jouluna kotona sohvalla perheen ja ilmeisesti tulevien uusien sukulaisten(sisko menos kihloihi ja isoveli on jo ollu kohta vuoden kihloissa) keskellä, koiralauman hälistessä ympärillä. Voisin kuvitella olevani taas jotain aivan muuta. Että siinä istuessani ajattelisin taas vain kuolemaa tai helpotusta jolla tuskastani pääsen hetkeksi pois. Tummaan pukeutuva tyttö jonka mieli maalaa piruja seinille.

Tälläkin hetkellä tuntuu että mahassa sykkii sydän. On niin nälkä. Se tulee ja menee. Lääkkeet ottamatta. Ja tupakalle on pakko päästä.

Kirjottelen taas tänään lisää. Tai yöllä huomisen puolella. Ihan miten menee ja kun tänään pitäs mennä klo 12.45 kattomaan leffaa äitin ja siskon kanssa. En ehi nukkua ennen sitä. Pitää vielä käydä suihkus ja laittaa itsensä näyttämään taas edes jokseenkin ihmiseltä.

Ouh, btw. Tänään mua ahisti jumalasti kun pienen kalakeitto kulhollisen, mikä ei lopulta ollukkaa niin hyvää, söin kaks vaaleeta leipäpalaa. Ihan hullua. Se tulee siis lopulta takaisin vaikka rysähtäen kerralla siihen entiseen. Se on mielenkiintoista. Ja aika hienoa sekä kieroutunutta. Jännä ajatella samoja asioita kuin about 3vuotta sitten. Syömishäiriöt on aika mielenkiintoisia.