Pitääkö aina olla niin vitun vittumainen

Söin: 3lihapullaa ja 1,5perunaa ja silliä. Ja maitoa.
Lopun puolikkaan laitoin isän lautaselle.
Isälle piti etsiä klemmari. Hain sen.
Pidin sellaista ääntä joka kertoo täydestä mahasta. Ja siltä se tuntuukin.
Ja äiti sano että hah, tuo ei oo totta lopeta toi esitys. Olin hetken aikaa siin silleen monttu auki. Sit olin sillee et just, aivan. Ja lähin kävelee omaan huoneeseen. Siihen se: M, hei, tuu tänne. Ja täällä istun, omassahuoneessa. Oksennus kurkussa.
En edes viitsi kirjottaa tosta syömishäiriöitä kirjasta mitä piti kirjottaa ylös ku se kuitenki tulee just tänne motkottaa.

Ahisti ihan mielettömästi ennen syömään menoa edes lähteä sinne syömään. Itku kurkussa oli.
Ja sitten pistin selkätuen päälle. Hän varmaan kuuli senkin.
Mitä lie saarnaa aikoo selittää mää en aijo kuunnella milläänlailla.
Mää en yksinkertasesti jaksa moista.
Mun elämä mun ruumis. Ei se täysikästä voi enää ruveta milläänlailla passittaa mua mihkään.

Jos sen asunnon nyt saan niin pääsen pois.
Ja äiti siitäki valitti jo. Hän ei ihan selkeesti halusi päästää mua pois.

Veli ja sen saatanan pitsat ja karkit ja limsat.
Tossa ne edelleen makaa vieressä.
Enempää en syö. Kun eivät kerta ulos tule niin eivät kyllä sitten sisällekkään pääse.

Kosto elää.
En syö tänään. Elän nesteillä.
En anna itselleni enää armoa vaikka kuinka sattuisi.
En voi.
Se palaa taas. Lujaa vauhtia.
Ja rakastan sitä.

Mie vihaan tätä päivää.
Kaikki kaatuu käsiin.
Ja vaikka kuinka keikalla voi kuluttaa kaloreita ei se auta asiassa milläänlailla.
Haluaisin vaan itkeä.
Lysähtää maahan ja sanoa et mää en mee minnekkään täältä enää koskaan.
Antaa periksi.
Liian moni asia... Aivan liikaa.

"Slowly she goes. Flying with her fragile wings.."

Saanko kysyä miksi?

Miksi elämä on tälläistä?
En jaksa pitää kyyneleitä aina sisällä, mutten enää kykene niitä päästämään uloskaan.
Annan periksi.
Joko syöt vitusti, tai et mitään.
Joka tapauksessa et pääse tästä ahdituksesta enää irti.

Tietääkö joku millaista se on? Ei.

Tietääkö joku tarkalleen mistä se johtuu? Ei.
Kykenetkö kertomaan? Ehkä, mutten voi.

Se pieneksi muuttunut ihminen. Se pienenee taas. Josko se nyt päättyisi sitten. Josko tällä kertaa tulisi mittari oikeaan kohtaan. Josko toiveet täyttyisi. Josko tyttö olisikin tarpeeksi laiha.

"Pääsetkö sinne?"
"Kykenetkö kävelemään?"
En tiedä, hän vastaa. Kuulet kuinka tuuli tuivertaa. Se pimeydessä heiluttaa puita raivollaan.
Tiedät jääneesi sinne. Iäisyyteen. Jättäneesi itsesi, perheesi, läheisesi, nautinnon, kaiken. Tiedät hävinneesi tämän kamppailun. Muttet myönnä. Et myönnä sitä mitä muut kalpeiden luisevien käsiesi lomasta korviisi kuiskaa. "Olet sairas, sairas, sairas..." Se jää kaikumaan. Muttet usko. "En ole! Uskokaa jo! En ole, enkä tule olemaan!" huudat. Kosketat kaulaasi. Tunnet kuinka kylmä ihosi on. Tunnet sydämesi hiljaisen sykkeen sormiesi alla. Kohta se on ohi. Kohta olet mitä haluat. Saat siipesi takaisin. "Lennä pieni lintu, lennä. Äläkä koskaan tule takaisin tänne." Niin he huutavat. Ainakin niin sen uskot olevan. Makaat hiljaa. Kuulet äänen jonka tunnistat useista aijemmista kerroistasi täällä. Makaat sängyssä. Tiedät nuo tutut lakanat. Tutun äänen. Tutun tunteen. "Täältä on päästävä pois ja äkkiä", pääsi huutaa. Mutta lopulta sinä pieni tyttö saat siipesi. Kaipaamasi vapaus on tarjottu sinulle. Sinä tartut siihen. Kohoat. Näet ihmiset allasi. Hymy kohoaa kasvoillesi. He sanovat jotain. Yrität kuulla. Liian hankalaa. Yrität uudelleen ja kuulet heidän sanansa. Tiedät olleesi väärässä.
He huusivat perääsi. Surun täyttämin silmin. "Miksi lähdit? Älä mene. Taistele vielä. Kyllä me sen yhdessä voitamme. Älä mene pois. Rakas, älä luovuta." Ja niin katoat kyyneleittesi tippuessa poskiltasi alas heidän päälleen sateeseen sekoittuneena. Hän on poissa, eikä koskaan palaa.

(c)Meem2009

And piece by piece she disappears. She's dieing inside and no-one does see that or understand why.
She smiles if needed. She laughs as she used to.
She doesn't want this.
She want's to cry, cry out the pain.
She want's someone to understand.
And she lies on her back.
She wants...

HUUUOOOOHH!!!!!

ja ärrin murrin mörrin päälle.

Inhoan kun on menkat. Silloin tekee niin mieli kaikkea hyvää ja kun nyt taas olen persoontunut irtokarkeille. Ei ole kivaa. Ja kun nää menkat loppuu niin vittu en ikinä syö mitään karkkeja ja jos sorrun kekkasen jotain ei niin nättiä itelleni. Ei vaan jaksa tämmöstä enää.

Ennen menkkoja söin aikas normaalisti. Itseasiassa ihan liian normaalisti joka vaikutti mulle ihan yber paljolta. Illalla toki paino oli jotain ei niin kivaa mutta aamulla pysyi samassa kuin edellisenä aina edellisenä aamuna eli 49.6kg. Ja sitten yks aamu oli tippunu pitkän ajan jälkeen 0.2kg ja mie olin iha onnessani.

Lopetin juuri parin karkin jälkeen makean mussutuksen.
Viereeni lattialle laskemani kesken jäänyt nuudeli-ananas-raejuustokulho jotenkin vetää minua puoleensa. Jos otan pari haukkua ei tule ahmimiskohtausta. Ensin tosin vessaan ja syönnin jälkeen puntteja nostelemaan yms. Löysin yhen semmosen ihanan ns. videosarjan jos on pari kivaa liikettä, mutta sit hukkasin sen ja muistan siitä tasan kaks ja niit oli useempia. Harmittaa.

Tunti ainaki menny, kait ja edelleen istun täs. Liikettä nyt läski! Murh! Suututtaa. Inhoon itteeni nii kovasti tälläkin hetkellä.

Siihen väliin, tai jompaa kumpaa haluaisin olla.
Nam nam.

Why me, why me, why me, WHY ME ???!!!

Menneisyyden palapeli alkaa viimein palailla mieleeni. Kaikki se.
Yritän samalla tehdä kanasalaattia olohuoneessa sohvalla istuessani. Ei se meinaa onnistua, ei edes se.
Itkukohtaukset hyppii silmille.


Tunnen menettäneeni itseni kymmeneltä vuodelta tuntuvaa aikaa sitten. Oikeasti se mitä muistan kaikkein parhaiten on 2007 syksy. Sinne kaipaan. Vaikka se oli kuolettavaa aikaa, olin jotain. OLIN JOTAIN!! Ja sitä edeltävä vuosi, minun peruskoulun viimeinen ja elämäni paras vuosi. Olin jotain. Olin vahva. Vaikka masennus olikin iskenyt ja laihduttanut minua vähän. Oli bändi, olin sen ns. johtaja. Hankin harkka-ajat, päätin aikalailla asioista yhteisen keskustelun jälkeen. Olin niin monessa asiassa mukana. olin vahva ulkoisesti ja sisäisesti. Olin ns. suosittu.

Mutta mitä olen nyt? EN MITÄÄN!!! Tunnen vieväni kaikkia ympärilläni vain alaspäin ja niin se onkin. Pari olen saanut melkeen pakottamalla alottamaan polttamisen. Ja kaksi läheisintä ystävääni on paljastanut totuuden itsestään, he viiltelevät. En osaa suhtautua siihen että he viiltävät, heidän uusiin haavoihinsa. Viimein saan kokea sen mitä olen niin monen pistänyt kokemaan.


En edes vuotta ole häntä vielä tuntenut ja silti tiedän sortuvani jos hänet menettäisin. Pelkään sitä jatkuvasti. Vain koska en ole kovin helppo ihminen ja saatan sanoa asioita joskus pahastikin vaikken tarkottaisi. Joskus toivon ettemme olisi tavannut. Elämä olisi todella erilaista. Mutta kaikkea ihanaakaan ei olisi tapahtunut. Olen vain niin helposti addiktoituva ihminen. Mutta rakastan enkeliäni ihan mielettömästi.
Kuulitko maailma, rakastan häntä enkä pelkää nousta ilmaan ja huutaa sitä niin että kaikki kuulee!!

Olen ymmälläni, mutta jotenkin motivoitunut eteenpäin

Olin laihtunut tänä aamuna. 49.7kg

Vaikka olin syönyt koko viikon erittäin hyvin, normaalien ihmisten normaalin ylärajoille asti. Söin juuri sitä mitä teki mieli.
Ja kyllähän sitä sitten tuli ahdettua. Vaikka olin jo syönyt ihan julmetusti ja ottanut ruokaa mukaan kaupungista kun en jaksanut kaikkeas syödä, söin jämät loppuun ja vielä ahdin viinirypäleitä, pisaratomaatteja ja karkkia nassuuni. Tuntui ettei maha vaan millään kestä, että se todellakin repeää, mutta kaikki kuitenkin pysyi sisällä. Ei edes mitään ajatusta että nyt voisikin yrittää oksentaa. Tämä siis pari päivää sitten tämä ruokajuttunen.
Eilen söin perusruokaa kotona. Kun ei heti kaikki mahtunut tulin myöhemmin täyttämään nuudelikanan jäämiin lisäksi lihakeittoa. Ja sen sitten vedin loppuun. Ja myöhemmin illalla jogurttiakin vielä.
Tänään olen syönyt vasta joskus kuuden aikaan illalla. Ihan siksi että nousin sängystä kolmen aikaan ja jo neljältä olin kaupungissa. Piti käydä pankissa ja muutenkin. No sitten kun tulin n. kuudeksi kotiin niin ruokaa keräsin taas olohuoneeseen ison läjän. Teki vaan niin kaikkia mieli. Lopulta en saanut ihan kaikkea syötyä, mutta jäipä myöhemmälle.
Ja nyt, ilta/yö painona ihan sama paino ja olen vielä syönyt yhden jääneistä leivistä, tomaatti-kalkkunaleike-juusto-voi-hiivaleivän. Oli TOOOSI hyvää. Parempi aina syödä mitä tekee mieli tai se kostautuu. Että näin.

Tytön luona söin suht normaalisti.
Ja sen jälkeen... Eilen vedin ku hullu ruokaa. Mahaan sattu mut silti oli pakko saada lisää ja lisää. Normaalille ihmiselle se ei ois ollu niin paha määrä, mut mun mahalle oli. Ja tänään se uhkas jatkua, en anna. Syön kuitenki ahmien itteni iha viime tinkaan ja jatkan myöhemmin uuestaan.

Paino on noussu.
50.5kg
Alussa ollaan taas.
Raivostuttaa ja oksettaa.
Hain äitin jumppapallon omaan huoneeseen. Se ei sitä kuitenkaa muutenkaa käytä. Ja hain veljen huoneesta painavat kaks semmosta nosteluhommelia joiden nimiä taas en vaihteeks muista.
Ja haluan äitiltä kaks pienempää punttia.
Lihakset on surkastunu. Sain ennen ne isommat, painavammat ihan helposti suorille käsille ylös, en enää.
Olin ennen vahva, lihasta oli. Muttei enää.
Nahkaa vaan nypin päivät pitkät. Tahdon sen kaiken pois. Kaiken ylimääräisen.

Olen vielä kaiken lisäksi kipeä. Ei hirveästi naurata.
Pää on ihan sekaisin.
Tuntuu ku humalas ois.

Tahdon laihtua.
Liikkua ihan himona.
Tuntea kovaa nälkää.
tuntea pyörryttävää, heikkoa oloa (ilman että olen kipeä)
Tahdon olla laiha.