Eilen, 27.11, oli isän synttärit.
Se päivä ei enää oikein ole juhlallinen, ei ainakaan minun sisälläni.
3 vuotta sitten, samana päivänä ukkini, isän isä, joutui viimeisen kerran sairaalaan. Hän kuoli samana vuonna 20.12. Sinä vuonna mummo oli meillä joulun ja minä lähdin toisen mummoni luokse jouluksi.
2 vuotta sitten, samana päivänä minä menin osastolle. En koskaan unohda sitä päivää. Ja vuosi sitten istuin vain kaupungissa kyseisenä päivänä. Minun piti mennä kouluun, mutten millään pystynyt. Päässäni ei liikkunut mitään. Istuin vain kuunnelleen tuskaani. En voinut uskoa että olin vielä elossa vaikka olin päättänyt kuolla aikalailla heti osastolta pääsemisen jälkeen.
Tänä vuonna tuo päivä ei satu niin paljon, mutta en edelleenkään ole kunnossa. Olen kaiketi uppoamassa taas. En kestä sitä. En voi antaa itseni päästää irti vaikka kuinka tuntuu etten jaksa. En halua taas olla se joka ei pärjää missään. Se joka on koko ajan pohjalla. En taas jaksaisi erkaantua elämästä. En halua menettää koiraani tämän takia. Yritän ja yritän.
Söin tänään ekan kerran vasta kymmenen aikaan. Nousin sängystä ja menin pariksi tunniksi ammeeseen. Aika vain kului ja kului. En syö paljoa, mutten liiku paljoa. Ja inhoan sitä kun en laihdu. Oksetan itseäni. Saan ahdistuskohtauksia vartaloni takia. Varsinkin jos jokin on liian kireästi vatsan kohdalla. Ällöttävää.
Tekis mieli kauheesti mennä heti tekemään kanasalaattia. Kauhee jokseenki hyvännälkä. Toisaalta jos tekis sitä sen vois laittaa pieniin osiin sen lopun jos kämppiskin söis. Voitas samalla kattoo leffaa. Oli pakko ostaa "Vuosi nuoruudestani", se on niiin ihana! Mut sit en kyl tahtos kaloreita siit vedellä. Mörh. Vois tosin taas kunnon lääkeannoksen vetää. Laihislääkkeitä riittänee viel aika pitkäks aikaa. Ne toiset pirulaiset on vaan vitun pahanmakusia, niitä pitäs ottaa muutenki monta ja maksaa ihan sairaasti.
Kohta on joulukuu. Helvetti. Inhoon joulua. Ja uutta vuotta. Jo nyt ihan krampissa.
26.11.2009
...eikä mikään ole muuttunut.
Toinen blogi; 12.4.09.
{"Koirakin selviää kyllä ilman minua. Sen sisko hoitaa kyllä. Jos ei niin se viedään piikille. Siitähän äiti jo muutenkin puhui. Inhoanhan muka koiraani niin paljon. Ihan kun en sitä olisi viimein oppinut rakastamaan. Ihan kun ei sekin sattuisi ja loukkaisi kun sen äiti sanot. Kun moitit. Kun katsot sillä ilmeellä, se pettymys silmistäsi kajoaa minuun. En pysty katsomaan sinun etten alkaisi itkeä. Et tiedäkään miten pahasti minua loukkaat, äiti. Et tiedäkkään miten paljon se minuun ahdistusta lisää. Miten paljon tahtoisin olla taas auttavaisempi. Jaksaa tehdä, miellyttää. Olla se pienen pieneltä ihanalta tyttöseltä vaikuttava henkilö joka teki ja teki, pyytämättä mitään vastineeksi. Ilman kiitosta, ilman kunniaa, iloisin silmin hän painoi päänsä tyynyyn sanoen hiljaa sanat “ehkä ensi kerralla huomaat, ehkä ensi kerralla.”}
26.11
Äiti istui keittiössä. Luin tämän uudestaan ja uudestaan mielessäni istuessani tässä olohuoneen sohvalla. Tietokone niin polvia vasten ettei naamaani näe. Kyyneleet kirposivat taas silmiini aivan kuten jo niin monta kertaa tämän yön aikana. Halusin juosta äidin eteen samaan aikaan kun hän söi aamupalaa. Itkien huutaa hänelle. "Et ole muuttunut. Mikään ei ole muuttunut. Miksei mikään muutu vaikka kuinka yritän puhua? Etkö tunne kyyneleideni reittejä jo? Etkö näe missä ne ovat menneet? Etkö näe että tapatte minua edelleen?! En voi parantua ennen kuin jokin muuttuu. Mutta tiedätkös... tiedän ettei mikään koskaan muutu. Ei ennen kuin kuolen. Tajuatko? Minä en enää jaksa!"
Enhän minä tietenkään mihinkään mennyt. Painoin vain kyyneleitä takaisin sisälle jottein minun jo muutenkin kyyneleistä turvonnut ihoni paljastaisi minua. Mutta kukapa sitä huomaisi. Äiti on ainoa joka siihen pystyisi, muttei aamukiireiltään ehdi minua oikein huomioimaan. Isä ja veli... eivät he huomaa mitään.
Sisällä palaa palo tällä hetkellä. Tahdon pois täältä. Tahdoin pois tästä talosta. Vien koirani pois kunhan vain ehdin. Enkä jätä mitään jälkeeni. Olen liian rikki kestääkseni kaikkea sitä entistä mikä minut on rikkonut. Voiko kukaan edes arvata kuinka minuun sattuu? Ja kuinka joudun pidättelemään itkuani? Kuinka vain haluaisin rojahtaa jaloiltani maahan ja itkeä, kuten joskus aijemmin? Mutten voi... Kaikki on kotona. Ja pikkukoirat kaipaavat jo huomiota, eikä äitiä ole lähimailla...
{"Koirakin selviää kyllä ilman minua. Sen sisko hoitaa kyllä. Jos ei niin se viedään piikille. Siitähän äiti jo muutenkin puhui. Inhoanhan muka koiraani niin paljon. Ihan kun en sitä olisi viimein oppinut rakastamaan. Ihan kun ei sekin sattuisi ja loukkaisi kun sen äiti sanot. Kun moitit. Kun katsot sillä ilmeellä, se pettymys silmistäsi kajoaa minuun. En pysty katsomaan sinun etten alkaisi itkeä. Et tiedäkään miten pahasti minua loukkaat, äiti. Et tiedäkkään miten paljon se minuun ahdistusta lisää. Miten paljon tahtoisin olla taas auttavaisempi. Jaksaa tehdä, miellyttää. Olla se pienen pieneltä ihanalta tyttöseltä vaikuttava henkilö joka teki ja teki, pyytämättä mitään vastineeksi. Ilman kiitosta, ilman kunniaa, iloisin silmin hän painoi päänsä tyynyyn sanoen hiljaa sanat “ehkä ensi kerralla huomaat, ehkä ensi kerralla.”}
26.11
Äiti istui keittiössä. Luin tämän uudestaan ja uudestaan mielessäni istuessani tässä olohuoneen sohvalla. Tietokone niin polvia vasten ettei naamaani näe. Kyyneleet kirposivat taas silmiini aivan kuten jo niin monta kertaa tämän yön aikana. Halusin juosta äidin eteen samaan aikaan kun hän söi aamupalaa. Itkien huutaa hänelle. "Et ole muuttunut. Mikään ei ole muuttunut. Miksei mikään muutu vaikka kuinka yritän puhua? Etkö tunne kyyneleideni reittejä jo? Etkö näe missä ne ovat menneet? Etkö näe että tapatte minua edelleen?! En voi parantua ennen kuin jokin muuttuu. Mutta tiedätkös... tiedän ettei mikään koskaan muutu. Ei ennen kuin kuolen. Tajuatko? Minä en enää jaksa!"
Enhän minä tietenkään mihinkään mennyt. Painoin vain kyyneleitä takaisin sisälle jottein minun jo muutenkin kyyneleistä turvonnut ihoni paljastaisi minua. Mutta kukapa sitä huomaisi. Äiti on ainoa joka siihen pystyisi, muttei aamukiireiltään ehdi minua oikein huomioimaan. Isä ja veli... eivät he huomaa mitään.
Sisällä palaa palo tällä hetkellä. Tahdon pois täältä. Tahdoin pois tästä talosta. Vien koirani pois kunhan vain ehdin. Enkä jätä mitään jälkeeni. Olen liian rikki kestääkseni kaikkea sitä entistä mikä minut on rikkonut. Voiko kukaan edes arvata kuinka minuun sattuu? Ja kuinka joudun pidättelemään itkuani? Kuinka vain haluaisin rojahtaa jaloiltani maahan ja itkeä, kuten joskus aijemmin? Mutten voi... Kaikki on kotona. Ja pikkukoirat kaipaavat jo huomiota, eikä äitiä ole lähimailla...
Näin minä sain taas arven sisälleni.
Että voipi olla taas niin tiukkaa yrittää pysyä järjissään kun tänne kotia taas eksyin.
Täällä rupeaa kovin kaipaamaan takaisin oman kämpän rauhaan. Kyllä täällä aina huomaa
miksi lähti pois. Varsinkin kun sisko on täällä. Se ja sama mitä teen, miten teen, milloin teen ja missä teen, kaikki on aina väärin. Joku mättää aina. Tottakai olen täysi idiootti, eikös? Semmoisen kuvan minä täällä saan. Olen vain tien tukkeena, pilaamassa ilmapiiriä, häiritsemässä ja ärsyttämässä kaikkia. Eihän minulla ole väliä. Ei minun sanomisillani, tarpeillani tai tunteillani. Minua tarttetaan vain omantunnon pönkittämiseen, kaveriksi ja osittaiseksi maksajaksi kaupungiin, karkkien ja uusien leffojen tuojaksi, siivoajaksi, pentujen vahtijaksi ja kiukun purkamisen kohteeksi. On se niin kivaa. Ja jos yritän pyristellä vastaan saan vain nasevia vanoja ja lausahduksia. Eikä kukaan näe kuinka silmäni kostuvat kun he kääntävät selkänsä. Kuinka minuun sattuu.
Ihan kuin minulta haluttaisiin viedä kaikki. Kaikki mitä minä olen. Kaikki minkä eteen teen töitä. Sama se mitä minä tunnen tai miten voin kuhan muitten arki sujuu. Sittenpähän näätte kun minä sairastun kunnolla, kun minä kuolen. Sittenpähän näette. Sittenpähän näette kun nousen teidän yläpuolellenne taka vasemmalta toteuttaen unelmani ja kadoten sen myöten teidän maailmasta. Sittenpähän te saatte kokea miten te tunnutte olevan tukahdutettuja kun minä elän unelmaani maailman toisella puolen ottamatta teihin minkäänlaista yhteyttä. Kummin vaan tapahtuu, minä en jaksa tämmöistä kauaa.
En jaksa sitä että aina, aina se menee niin. Miksi en enää opi? Miksi en opi lopettamaan tätä itseni rääkkäämistä? Voisimpa vaan kylmettää itseni ja unohtaa menneen niin ettei minun tarvitsisi enää tänne tulla.
Tänään ja eilen
Eilen muutenkin tullut syötyä kaikenlaista moskaa. En edes halua kirjoittaa niistä koska se rupeaa oksettamaan minua. Ja kuten huomata saattaa, en nuku tänäkään yönä. Enkä aijo aamullakaan torkahtaa. On minulle tärkeää että ehdin 13.05 alkavaan ROT:iin jotta saan tasan tarkkaan tietää koska minä olen rokotusvuorossa ja koska minulle tärkeitä esitelmiä ja matkoja tapahtuu. En muuten menisi, ellen tietäisi jo jokseenkin mitä tämän kertaisessa tapaamisessa kerrotaan. Käyn kouluakin vain tunnin viikossa. Olen sielläkin ollut vain 1/3. Kerran olin ja kahdesti en.
Miksi?
Ahdistaa miten jotkut muut ovat niin päättäväisiä ja heiltä paino putoaa nopeammin. Inhottaa kun mitään ei minun kohdallani taas tapahdu. Se ahdistaa tosi kovasti. Yritän ja yritän ja yritän. Muttei mitään tapahdu. Miksi tämä
on niin hankalaa? Miksen voi laihtua?!
Tiedän etten pidä itsestäni koskaan kokonaan. Oksetan itseäni aina. Mutta kun edes laihtuisin... Se olisi se yksi asia mitä tahtoisin.
Täällä rupeaa kovin kaipaamaan takaisin oman kämpän rauhaan. Kyllä täällä aina huomaa
miksi lähti pois. Varsinkin kun sisko on täällä. Se ja sama mitä teen, miten teen, milloin teen ja missä teen, kaikki on aina väärin. Joku mättää aina. Tottakai olen täysi idiootti, eikös? Semmoisen kuvan minä täällä saan. Olen vain tien tukkeena, pilaamassa ilmapiiriä, häiritsemässä ja ärsyttämässä kaikkia. Eihän minulla ole väliä. Ei minun sanomisillani, tarpeillani tai tunteillani. Minua tarttetaan vain omantunnon pönkittämiseen, kaveriksi ja osittaiseksi maksajaksi kaupungiin, karkkien ja uusien leffojen tuojaksi, siivoajaksi, pentujen vahtijaksi ja kiukun purkamisen kohteeksi. On se niin kivaa. Ja jos yritän pyristellä vastaan saan vain nasevia vanoja ja lausahduksia. Eikä kukaan näe kuinka silmäni kostuvat kun he kääntävät selkänsä. Kuinka minuun sattuu.Ihan kuin minulta haluttaisiin viedä kaikki. Kaikki mitä minä olen. Kaikki minkä eteen teen töitä. Sama se mitä minä tunnen tai miten voin kuhan muitten arki sujuu. Sittenpähän näätte kun minä sairastun kunnolla, kun minä kuolen. Sittenpähän näette. Sittenpähän näette kun nousen teidän yläpuolellenne taka vasemmalta toteuttaen unelmani ja kadoten sen myöten teidän maailmasta. Sittenpähän te saatte kokea miten te tunnutte olevan tukahdutettuja kun minä elän unelmaani maailman toisella puolen ottamatta teihin minkäänlaista yhteyttä. Kummin vaan tapahtuu, minä en jaksa tämmöistä kauaa.
En jaksa sitä että aina, aina se menee niin. Miksi en enää opi? Miksi en opi lopettamaan tätä itseni rääkkäämistä? Voisimpa vaan kylmettää itseni ja unohtaa menneen niin ettei minun tarvitsisi enää tänne tulla.
Tänään ja eilen
Eilen muutenkin tullut syötyä kaikenlaista moskaa. En edes halua kirjoittaa niistä koska se rupeaa oksettamaan minua. Ja kuten huomata saattaa, en nuku tänäkään yönä. Enkä aijo aamullakaan torkahtaa. On minulle tärkeää että ehdin 13.05 alkavaan ROT:iin jotta saan tasan tarkkaan tietää koska minä olen rokotusvuorossa ja koska minulle tärkeitä esitelmiä ja matkoja tapahtuu. En muuten menisi, ellen tietäisi jo jokseenkin mitä tämän kertaisessa tapaamisessa kerrotaan. Käyn kouluakin vain tunnin viikossa. Olen sielläkin ollut vain 1/3. Kerran olin ja kahdesti en.
Miksi?
Ahdistaa miten jotkut muut ovat niin päättäväisiä ja heiltä paino putoaa nopeammin. Inhottaa kun mitään ei minun kohdallani taas tapahdu. Se ahdistaa tosi kovasti. Yritän ja yritän ja yritän. Muttei mitään tapahdu. Miksi tämä
on niin hankalaa? Miksen voi laihtua?!Tiedän etten pidä itsestäni koskaan kokonaan. Oksetan itseäni aina. Mutta kun edes laihtuisin... Se olisi se yksi asia mitä tahtoisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
