TTT - Tälläistä Täällä Tänään.

Tahtoisin lukittautua huoneeseeni. Neljän seinän sisään. Käpertyä sänkyyn, jäädä siihen. Olla hiljaa välittämästä muusta maailmasta. Antaa itseni itkeä. Sallia sen itselleni. Siskoni sanoi kerran että kunnolla itkeminen helpottaa oloa. Minulla se ei kyllä aina tee niin. Ensiksikin tunnen olevani jollain jännällä tavalla heikko jos itken. En tosin samalla tavalla kuin ennen. Toiseksi, jos itken kunnolla pidän melkoista ääntä. Kolmanneksi, inhoan itkemisen jälkeistä olotilaa. Olen niin tukossa että meinaan tukehtua ja näytän kamalalta. Ei sillä että näyttäsin tällä hetkellä muutenkaan kovin hehkeältä.

En oikein tiedä mitä ajatella. Taaskaan. Tajusin tosin etten ole niin stable joissain asioissa kuin mitä luulin. Tiedän mitä kestän ja mitä en. Jotkin mielikuvat tulevasta on minulle liikaa. Se tunnemaailma mitä niiden takia tunnen on liikaa. Ne saa kyyneleet valumaan ilman lupaa.

Nyt onneks jo vähän parempi olo. Ehkä nuo muutamat biisit joita kuuntelin autto. Semmosia biisejä joita oon joskus kaauan aikaa sitten kuunnellu. Ihania.


Mua todellakin ihmetyttää tämä minun ruumis. Löydökset pelottaa ja hämmentää. Tulee tosi sekava olo yleensä kun löytää uuden kohdan mikä on muuttunut.
Nimittäin. Syön oman skaalani mukaan normaalisti. Se ei toki ole normaalien normaalin mukaista. Normaalien normaalina nyt pidän perheeni syömistapoja. Syön vähän vähemmän kuin nämä 'normi' ihmiset. Mutta silti riittävästi. En laske kaloreita. Katson määrää, olotilaa, laatua yms. Ja silti, SILTI luut alkaa tuntumaan enemmän. Pienetkin mokkulat luissa tuntuu. Tätä on ollut jo jonkin aikaa liikkeellä, mutta nyt se on oikein kunnolla nopeentunut. Paino ei liiku, ainakaan alaspäin. Eikä liikunnan määrä ole kauheasti lisääntynyt. Ja olen vieläkin kipeänä. Voimat on fyysisesti todella lopussa.
Kerroin tästä asiasta terapeutilla perjantaina. Ja hän ehdotteli vaikka mitä aikuiseksi tulemisesta laihtumiseen. Olin koko ajan että ei ei ei, ku tää on jotain muuta ja mua ahistaa että mitä ja äääh. En usko että jos tämä ei mua näin paljon ahistais ja kummastuttais nii en ois kertonu terapeutille.
Eräs ystävä sanoi mesessä että jos vaan jatkan normaalisti syömistä ja pidän kiinni ruokailurutiineista alkaa menemään parempaan suuntaan. Ei miulla oo kovin kummosia syömisrutiineja. Syön ku o nälkä tai tekee mieli. Ja jos ei menekkään parempaan suuntaan.
En toisaalta haluis mennä enää ravitsemusterapeutille, mutta pakko siinä vaiheessa jos tää riistäytyy käsistä tai ahdistus kasaantuu liian suureksi. Onneksi on sentään terapeutti jolle puhua. Jotenki tuntuu et jos puhun tästä kämppiksen kans se ei auta mitään.

Koen olevani terve, ainakin joissain asioissa. Tai siis pääasiallisesti terve. Ja sitten tulee näitä ihme ruumiin omia sekoiluja ja pitkittyneitä hengitystieinfektioita jotka rassaa. Ja täällä kämpässäkin on aina helvetin kylmä. Eivät suostu lämmittämään tätä. Haluavat meistä jäädytettyä valmislihaa.

Mua jäi kovasti ihmetyttämään kun kaksosveli sano täällä isän kanssa nettiä asentamas käydessään et äiti ois halunnu mut viikonlopuks kotia, vaikka ne ite lähti tänää mummolaan. Oisin iteki menny jos ne ois eilen lähteny. Mutta haluaisin tietää miksi hän niin halusi. En kuitenkaan uskalla kysyä. Ottaa asiaa puheeksi. Kuulla hänen huoltaan minusta.
Toisaalta tyttöystävän ehdotus kirjottaa äitille on edelleen hyvin kantaanotettava vaihtoehto. Kun vaan osaisi. Ja varmana vittu osaan, pistän itteni osaamaan. Mutten vielä. Sitten kun uskallan myöntää että.. että hänen huolensa tyttärensä hyvinvoinnista ei kyllä ole ihan turhaa. Ja että hänen tyttärensä kaipaa kiperästi apua ja tukea ja tietoa mikä hänessä on vialla.
Ja pitäs se osastolääkärin aika taas hankkia.


Joistain asioista vaan en voi puhua.
Joitain asioita en vain voi mainita.

En saa suutani auki.
Ääni karkaa suustani.
En saa enää kiinni sitä mitä tahtoisin.

Tahdon vain..
sen asian tapahtuvan, tämän asian päästäni saada kirjoittaa. Saada sanoa ne sanat. Saada sanoa miten tämä tuska repiikään. Mutta... En voi. En ole kasvotusten kanssasi. En edes kuule ääntäsi.