Nyt taas se hetki kun en tiedä mistä alottasin...
Erosin reilun 4 kuukauden jälkeen siitä Englannissa asuvasta naisesta. Multa katos tunteet aikas äkkiä siinä vaihees kun hän rupes juomaan taas päivittäin ja sain oottaa helvetin kauan aina että hän vastais mun tekstareihin. Aina ne vastauksetki oli just sitä semmosta valittelua ja pahoittelua.
Mää päätin/ lupasin itelleni vuosia sitten että kukaan, EI KUKAAN, saa mua enää painettua alas sinne helvetin syövereihin. Tiiän etten samanlaisesta rämpimisestä enää selviäis elossa. Enkä tahdo kuolla. Mulla on aivan liikaa unelmia.
Tämän suhteen loppupuolellahan mää rupesin oleen aivan jumalattoman ahdistunut. Sain paniikkikohtauksia ja olin koko ajan henkisesti tuskissani. Tähän toki vaikutti moni muukin asia mutta se helpotti hieman kun voi taas olla vapaa ja hengittää.
Sain autokoulun viimein käytyä. Tein AB-kortin eli ensin auton (B) ja sit moottoripyörän (A). Mullahan on jo (kevyt)moottoripyörä ollu oottamas et saan kortin. Tosiaan se painaa reilut 3 kertaa mun verran se pyörä. Oon ajanu autokoulun pyöräl joka on melkeempä just semmonen mitä tahon. Siin oli hyvä istua ja toimi ku unelma. Mut sit toi mun custom pyörä on kyl aivan kamala. Se on ISÄN-tyylinen pyörä. Ei mun. Mää haluan kunnon katupyörän. Semmoosen urheilumallisen. Tos on iha hirvee ajoasento. Siin on kytkin kahva jossai kilsan pääs ni mää meinaa siihen ylttää ja liikaa muistettavaa. Inhoon sitä. Jo sillon ku iskä sitä oli työkaveriltaan ostamas mulle epäröin ja pahasti koska se ei ollu lähellekkää sitä mitä haluan. Sit toki myönnyin ku se sano et toi on iha hyvä alotuspyörä. Ja joo, nii varmaa.
Tahtosin takas autokoululle. Siitä tuli mulle ku toinen koti. Ainoo paikka missä en kritisoi itteeni. Siel oli nii rento meininki ja ihanat ihmiset. Tosin Minna, joka oli siin toimistol aina, ni sano et saan mennä sinne käymää millon vaa. Rupatteleen ja kahville. Ku mää siel olin lähös hää halas mua ja sil oli tippalinssis. Jestas et oli hankala lähtee. Siel oli nii ihanaa. On jotenki tyhjä olo. Ja tottakai ihastuin yhteen ajo-opettajistani. Sepä helpotti toki helevetisti asioita...
Aijon muuttaa tästä asunnosta jossain vaiheessa pois. Mun on saatava asua yksin et saan järjesteltyä elämäni. Mun on saatava rutiinit ja järjestys kuntoon niin voin elää ja jaksan asioita paremmin. Joidenkin mielestä liika järjestelmällisyys on tylsää. Mulla on kauhee villitys pääs et järjestelmällisyys ois tosi jännä juttu. Jäis aikaa ja energiaa tehä muuta ja harrastella asioita. Oppis sit pitää itestään ja koirastaan huolta. Neohan on nyt porukoilla ollu evakos jo jonkin aikaa. Siihenkin on tietyt syyt joita en voi sanoa. Mulla on pelkoni ja se siitä.
Suunnilleen kaikki on sitä mieltä että mun on muutettava tästä kämpästä pois. Äiti on ollu sitä mieltä alusta asti että tää mun ja kämppiksen yhteiselo ei tuu sujumaan. Mää oon ollu alusta asti eri mieltä. Se suju alussa ihan hyvin. Ja me jopa siivottiin. Sit se alko jokseenki jossain vaihees romahtaa. Lopulta täs lähi kuukausina se on oikeesti romahellu enemmän. Mun ei pitäs joutua pelkäämään ja tuntemaan ahdistusta kun mää tuun mun 'kotia' kohti. Onko mun tavarat kunnos, millä päällä kämppis on tällä kertaa... Se ei o kovin mielekästä.
Se et mää tästä lähen ei meinaa sitä että mää haluaisin unohtaa mun kämppiksen. Ei todellakaan. Hää on hyvä ystävä ja osaltaan auttanut mua tosi paljon. Mutta mun on saatava koota elämäni kuntoon ihan rauhassa. Mää en räjähtele niin kun hän. Ymmärrän että se on hänen keinonsa mutta mää en semmosta aina kestä. Toki jotkut asiat pännii mua ihan hulluna. Mut en sano niistä heti mitään. Siin kestää aikaa. Sit ku oon iha kihahtamispistees ni kyl ne tulee ulos. Mut en sano mitään silleen pahasti. Ainakin yritän olla syyttelemättä. Toivon kovasti että kun Raven tän lukee niin ymmärtäis. Eikä vetäis kauheita pultteja tästä. Kun kuitenkin määkin olen tosi jännittyny sen takia että häneltä on nyt kaks vuokraa maksamatta. Millon tulee se et meijät passitetaan ulos tästä? En taho lisätä paineita, mutta mun pää vaan ei anna tilaa ja jätä rauhaan.
Kiitän onneani et olen oppinut Ravenin kanssa sen et osaan nykyään katkasta sen saatanan napanuoran ihmisiin. Muuten oisin niiden harhojen aikaan ollu iteki kusessa. Mun ei tartte enää tietää joka heti mis hän liikkuu ja millon tulee ja ilmottaa mis mää oon. Se on helpottanu mun elämää, ehkä hänenkin, edes vähän. Voin olla vähän vapaammin. Sekin että Raven on tämän sallinut eikä ole marmattanut siitä niin on auttanut mua itsenäistymään ja näkemään asioita eri tavalla. Siispä tahtoisin kiittää sinua!
Tänään lopeta polttamisen. Pelkään todella kovasti koska olen niin kiinni. Entä jos en kestä ahdistavissa tilanteissa ilman? Tartten tosi paljon tukea. Voin aijemmin sanoa että tarvitsen tukea, mutta kun paha tilanne tulee en saa sanotuksi mitään. Jotkut on oppinut huomaamaan jos en voi hyvin ja jokin on vinossa, mutta suurin osa ei. En kai edes näytä sitä. Peitän heikkouteni. Yritän kovasti viimein saada itseni irti tupakasta. Yritän koota terveelisempää ja hallitumpaa elämää itselleni.
Liikunnanopettaja sanoi et saan mennä koulun kuntosalille. Siellä on ollut jotain väärinkäytöksiä joten sinne pääsee vaan luvalla. Ja mulla kun lääkärin mukaan pitäis olla koko loppuelämän kuntosalikortti jos haluan suht kivuttoman elämän. Sen siitä saa kun on yliliikkuvat nivelet melkein joka paikas ja on syönyt lihaksensa.
Kaikki tää mitä täs ny on ollu meneillään on vaikuttanu mun syömiseen ja nukkumiseen. Ei ole nälkä tai jos on niin ei tee mieli. Viikolla nukahdan aina seuraavan päivän puolella 1-3 tai 4 aikaan ja perjantaina saatan nukahtaa jo ennen 10ntä, kuten viikonloppunakin. Lauantait on nyt ollu mulle semmosia muumiopäiviä. Mitään ei tartte tehä ja jos jotain on sovittu niin niitäkin pitää viel pohtia et jaksaako varmasti mennä minnekkään.
En nyt tiedä mitä muuta kirjottasin. Toki ois se osastolääkärillä käynti/diagnoosin uusiminen, mut sen voi jättää myöhempään.
Tuli pitkä. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea.
Voimia ja lämpimiä ajatuksia kaikkien päivään!
~Meem~
